Uhka valkokangas

Tavanomaiset kauhuelokuvat unohtaa helposti, ja vaikka parhaimmatkin kauhun mestariteokset voivat jäädä kummittelemaan mieliin pidemmäksi aikaa, nekin on helppo sysätä syrjään. Fiktionaalinen kauhu on turvallinen henkireikä, jonka läpi voi purkaa ja tarkastella ihmismielen kummallisuuksia ja mielikuvituksen pimeämpiä nurkkia.

Mutta entäpä kauhutrilleri, joka kertoo heti alussa perustuvansa tositapahtumiin, ja jonka pelottavinta antia eivät ole shokkiefektit vaan sen antama kuva ihmisen ja ihmisyyden perimmäisestä raadollisuudesta ja arvaamattomuudesta?

Uhkan pääosissa on Romaniassa asuva ranskalaispariskunta Clementine (Olivia Bonamy) ja Lucas (Michael Coden), joiden asuinseudulla on tapahtunut outoja katoamisia. Eräänä yönä jotkut – tai jotkin – tunkeutuvat heidän taloonsa ja aloittavat piinaavan vainon. Asetelma ei ole ennenkuulumaton, edes totuuspohjastaan huolimatta. Tärkeintä ei kuitenkaan ole se mitä tapahtui, vaan se, miten se esitetään.

Uhkan ohjanneet ja käsikirjoittaneet David Moreau sekä Xavier Pudat hallitsevat kuvauksen ja elokuvan rakenteen rytmittämisen mainiosti, käyttäen kauhutrillerien konventioita renkinä, ei isäntänä. Ainoastaan alun päähenkilöihin liittymätön säikyttelykohtaus äidistä ja tyttärestä on hieman päälleliimatun oloinen, muuten kaikki ylimääräinen on tiivistetty pois. Napakan elokuvan kesto ilman lopputekstejä on vain reilut 70 minuuttia.

Laajat otokset vaihtuvat rakeiseksi käsivara-putkijuoksuksi aina kun tilannetta kuvataan jommankumman päähenkilön näkökulmasta. Intensiivinen tahti yhdistettynä vähäeleiseen musiikkiin välittää tunnelmat hyvin, onnistuneen äänimaailman risahduksista ja rasahduksista puhumattakaan. Kumpikin päähenkilö käyttäytyy välillä typerästi mutta inhimillisesti. Harva paniikissa oleva kykenisikään analysoimaan syntyjä syviä, kun elimistön adrenaliinivirrat lähettävät "pakene tai kuole" -signaalia.

Ohjaajakaksikko välttää suuria efektejä ja luottaa karuun minimalismiin, pelkistettyyn värimaisemaan sekä kahden päänäyttelijänsä yhteispeliin. Uhkan alkupuoli käyttääkin aikaa kahden päähenkilön välisen suhteen selvittämiseen. Sekä niukka dialogi että vähäiset eleet kertovat kahden aikuisen ihmisen suhteesta, ja kotoisan arjen inhimillisyys saa samaistumaan pariskuntaan paljon tehokkaammin kuin tusinafilmien uhrattaviin teinibimboihin.

Ihmismieli luo itse omat kauhunsa sekä katsojan että henkilöhahmojen kohdalla, ja juuri sen johdosta linja olla varsinaisesti näyttämättä juuri mitään toimii huomattavan tehokkaasti aina loppuvaiheille saakka. Tunkeutujat näkyvät liki piinaavan pitkään vain varjoissa ja vilahdukselta. Kun totuus lopulta paljastuu, ei tuntemattoman ja selittämättömän pelko kuitenkaan hälvene. Lopun lakoninen selostus tositapahtumista sekä erään osallisen hyytävän vieraantunut repliikki eivät tuo lohdullista sulkeumaa.

Vaikka Blair Witch Project (1999) käytti pitkälti samoja tehokeinoja, eurooppalainen moderni ote tekee Uhkasta huomattavasti kypsemmän ja toimivamman. Ehkäpä kaikenkarvaiset japsi-Kaunat pandasilmäisine goottityttöineen ja amerikkalaiset "tiedän mitä teit kolme jatko-osaa sitten" -teinimässäilyt voisivat ottaa oppia ranskalaisilta ja tajuta, että kauhu piilee mielessä, ei ruumiissa.