Tuomari Nurmio – Stadilaista tangoa etsimässä valkokangas

Suomalaisen rockmusiikin konkari Tuomari Nurmio on pitkän uransa varrella etsinyt ja löytänyt monenlaista musiikkia. Hän on ammentanut musiikkiinsa vaikutteita niin amerikkalaisesta bluesista ja kantrista kuin eksoottisemmista kansanmusiikkityyleistäkin. Välillä hän on sukeltanut syvälle Karaokekuninkaan (1995) pohjamutiin ja noussut sieltä raa'an Luuta ja nahkaa -levyn (1997) muodossa. Harva 1970-luvulla levytystouhut aloittanut artisti on tehnyt vielä 2000-luvullakin niin raikkaalta ja kokeilevalta saundaavia albumeja kuin Tuomari Nurmio ja Korkein Oikeus (2002) ja Kinaporin kalifaatti (2005).

Tahvo Hirvosen ohjaama Tuomari Nurmio – Stadilaista tangoa etsimässä on dokumentti Tuomari Nurmio & Kongontien orkesteri -yhtyeen vuonna 2006 valmistuneen Tangomanifesti-levyn tekoprosessista. Levynteon ohessa seurataan Nurmion selvitystyötä suomalaisen tangon synnystä ja olemuksesta. Nurmio koluaa arkistoja ja jututtaa vanhoja tekijöitä. Dokumentin loppupuolella kuullaan useita live-esityksiä, joissa bändi esittää uudelleensovitettuina niin vanhoja tangoja kuin Nurmion omiakin kappaleita.

Dokumentista huokuu tunnistettava populaarimusiikin tekemisen tunnelma. Kappaleiden sovitukset syntyvät usein kollektiivisesti kokeilun ja etsinnän kautta, eikä projektia johtavalla Nurmiolla ole kaikkea hallitsevan yksinvaltiaan asemaa. Tällä kertaa Nurmion taustabändissä soittaa varsinainen all stars -kokoonpano, johon kuuluvat muun muassa Jarmo Saari ja Antero Jakoila. Bändi soittaa pääosin loistavasti, mutta yksityiskohdissa siltä puuttuu Nurmion parhaiden kokoonpanojen omaperäisyyttä.

Elokuvan heikointa antia on bänditouhuille vastapainoksi rakennettu ”stadilaisen tangon etsintä”. Nurmion tutkimukset etenevät fiilispohjaisesti, eikä mitään erityisen kiinnostavaa tule esiin. Analyysin tyyli on lainattu kantakuppiloiden nurkkapöydistä. Mutusteleva, vapaasti assosioiva pohdiskelu ei kasva selkeästi hahmottuvaksi kokonaisuudeksi. Hyvin hämäräksi jää myös se, miten itse Stadi eli Helsinki liittyy tangoon tai dokumenttiin yleensä. Muuten kuin niin, että kaupunki toimii dokumentin kuvauspaikkana ja levyn nauhoituspaikkana, ja että Nurmio itse on stadilainen.

Kuvauksen ja leikkauksen osalta dokumentti rullaa moitteettomasti. Erityisesti haastava livekeikkojen tallennus on riittävän elävää ja monipuolista. Ongelmia puolestaan löytyy Tahvo Hirvosen, Anne Lakasen ja Nurmion laatiman käsikirjoituksen puolelta. Rakenteeltaan dokumentti on raskasta seurattavaa. Alussa hapuilevaa tutkimustyötä on liiankin kanssa ja lopun keikkakooste on turhan pitkä. Toimivia hetkiä ei onnistuta nitomaan yhteen kantavaksi kokonaisuudeksi. 108-minuuttista dokumenttia olisi kannattanut tiivistää reilulla kädellä.

Kaikkinensa dokumentista välittyy samankaltainen tuntu kuin itse Tangomanifesti-levystäkin. Yritys on ollut kova, paikoin liiankin kova. Dokumentin alkupuolella Nurmio toteaa itseironisesti, että jonkun on pelastettava suomalaisen tangon taso. Tämä pelastustehtävä tuntuu olevan kantajalleen liian iso taakka, jonka seurauksena meininki meinaa kääntyä pakotetuksi ja väkinäiseksi.