Liikkuvan kuvan palatsit

Suomalainen elokuvateatterikulttuuri on käynyt läpi kovia muutoksia aikojen saatossa. Prameiden puitteiden palatsit kokivat kadon 1960-luvulla kotimaisen elokuvan kulta-kauden jäädessä taakse ja television tehdessä tuloaan. Taisteluun vastattiin uusimalla sisältöä, ja hetken aikaan näyttikin siltä, että teatterit onnistuivat pitämään pintansa. Lopullinen romahdus tapahtui kuitenkin videolaitteiden saapuessa markkinoille. Tämä oli yhden aikakauden päätös. 1980-luvulla pienempien korttelikinojen luukut lyötiin kiinni pysyvästi.

Tunteiden temppelitTämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella tapahtui myös muutos elokuvien esitystavoissa. Valkokankaalla pitkään vallitsevana formaattina ollut 35 millinen filmi sai siirtyä syrjään digitaalisten projektorien myötä. Siirtymä oli nopea, ja vain muutaman vuoden aikana yli 90 % Suomen elokuvateattereista oli digitalisoitu. Filmille löytyy nykyään kysyntää lähinnä muutamissa erityistapauksissa.

Jouko Aaltosen uusin ohjaus Tunteiden temppelit tallentaa elokuvateatterien mielenkiintoisen historiikin ansiokkaasti dokumenttimuotoon. Kyseessä on katsaus elokuvateattereiden kulta-aikaan ja sitä seuranneeseen murroskauteen. Samalla teos on omien sanojensa mukaan muistopuhe haihtuvalle filmiformaatille.

Tunteiden temppelitDokumentista löytyy paljon yhtymäkohtia Aaltosen toiseen ohjaukseen Taistelu Turusta (2011), jossa käytiin läpi historiallisten rakennusten taustaa aina niiden purkuhetkiin saakka. Haikailu kadotetun glamourin ja loistokkuuden perää on elokuvien kuuluvin äänenpaino. Moralisointi ja sormi pystyssä ohjeistaminen jäävät sen sijaan rivien väliin. Sävy on enemmän kertova ja kuvaileva.

Tunteiden temppelit on yhtäältä sekä kiehtova historiallinen ikkuna että sliipattu nostalgiapuristus. Muistojen moniääninen polku ohjaa elokuvan muotoa, joka tarkastelee menneisyyttä naiivin kaihomielisesti. Arkkitehtuurisesti prameissa elokuvateattereissa filmejä pyörittivät suoraselkäiset ammattilaiset ja henkilökunta pukeutui tyylikkäisiin uniformuihin. Muutos on toki drastinen verrattuna nykypäivään, mutta myös realiteetit taloudellisen kannattavuuden sekä yleisen näkyvyyden suhteen ovat vaihtuneet. Yksisalisten teatterien pyörittäminen oli mahdollista aikakautena, jolloin liikkuvaa kuvaa ei ollut nähtävissä kaikkialla.

Tunteiden temppelitAaltonen sitookin oivallisesti teoksensa nykypäivään muutamien paikastaan taistelevien yksityisten teatteripyörittäjien kautta. Kotikutoisissa leffaluolissa hehkuu sympaattinen tee-se-itse -meininki ja suurimmissa tiloissa taas pohditaan omistajavaihdosta seuraavalle sukupolvelle. Toiveikas näkymä tarjoaa kadotetun ajan haaveilulle tervetullutta vastapainoa.

Siirtyminen pois filmistä kustannustehokkaampaan digiin on ollut monien pienempien teatterien elinehto. Osittain tästä syystä filmin ja digin välinen vastakkainasettelu ei saa dokumentissa suurempaa sijaa, vaikka äänessä ovatkin Aki Kaurismäen ja Peter von Baghin kaltaiset henkilöt. Ratkaisu on perustelu, sillä filmimateriaalin paremmuutta perustelevia ympäripyöreitä saarnoja on elokuvakeskustelussa kuultu kyllästymiseen asti.

Tunteiden temppelitErityisen laajaan kontekstiin dokumentti ei itseään sido. Finnkinon alati kasvava asema Suomen teatterikentässä jätetään kokonaan mainitsematta, kuten myös viime vuosina sosiaalisessa mediassa levinnyt kampanjointi helsinkiläisen Maxim-elokuvateatterin puolesta. Ote tuntuu varovaiselta vaikka toisaalta ajallisessa mitassa rajaus on myös varsin perusteltu.

Dokumentin historiallinen perspektiivi on itsessään hyvin mielenkiintoinen, joskaan ei mitenkään uusi taikka erityinen. Kotimaista elokuvateatterikulttuuria kun on tutkittu melko laaja-alaisesti varsinkin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lukuisten haastateltavien kautta muodostuva kokonaisuus nojaakin pitkälti kollektiiviseen nostalgiaan. Näkökulmasta riippuen tämä on joko teoksen taakka tai sen voimavara.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 4 henkilöä


Powered by Preview Networks