Tron: Perintö valkokangas

Tässäpä elokuva, jonka ehdottomasti paras puoli on sen musiikit. Ranskalaisduo Daft Punkin yhdessä Joseph Trapanesen kanssa säveltämä, elektronista materiaalia ja orkestroituja osuuksia yhdistävä ääniraita kestää kuuntelua erikseenkin. Kunnon äänentoistolla varustetussa elokuvateatterissa sen kuuleminen on kokemus jo itsessään.

Haittapuolena joutuu sitten kärsimään läpi 127-minuuttisen Tron: Perinnön, ylipitkän ja haahuilevan jatko-osan vuoden 1982 Tronille. Ykkösosa oli aikoinaan kovaa kamaa tietokone-efektiensä puolesta. Steven Lisbergerin ohjaama elokuva esitteli senhetkistä huippujälkeä, vaikka tietokoneella luotua materiaalia olikin vain pieni osa elokuvasta.

Tronien perusidea on yksinkertainen: tietokoneita pyörittävät niiden sisällä asuvat pikkuihmiset. Elokuvien rakentaman pölön mytologian mukaan näitä veikkosia kutsutaan ohjelmiksi ja yritetään luoda analogioita oikeisiin tietokoneohjelmiin, mutta parempi olla uhraamatta asialle liikaa aikaa ja käsitellä Troneja fantasiaelokuvina scifimaisemissa.

Ensimmäisessä Tronissa Jeff Bridgesin näyttelemä ohjelmoija Kevin Flynn joutui vahingossa siirretyksi tietokoneen sisälle, missä hän joutui valopyörä- ja frisbeematsien muodossa taistelemaan pahoja ohjelmia vastaan. Kulttielokuva on näkemisen arvoinen taidesuunnittelunsa ansiosta – maisemia ja vehkeitä on ollut suunnittelemassa esimerkiksi Jean Giraud ja Syd Mead – vaikka elokuvana se ei kummoinen ole.

Perinnössä pääosassa on Flynnin poika Sam, jonka elämä joutui sivuraiteille kun hänen isänsä 1980-luvun lopussa katosi. Isän kohtalo selviää, kun Samkin joutuu imetyksi tietokoneen sisälle. Tronissa hyvisohjelmana toiminut Flynnin virtuaalinen alter ego Clu on joutunut ohjelmointinsa vangiksi ja tuhoaa kaiken, joka estää virtuaalimaailman täydellisyyden. Pois olisi päästävä, ja pian.

Jännittävältä tämä pakomatka ei tunnu kuin hetkittäin, sillä itsekeksityn maailman itsekeksittyjä konsepteja heitellään ilmoille, mutta niitä ei avata sen enempää. Itsestään virtuaalimaailmaan syntyneet ohjelmat voivat muuttaa tieteen, uskonnon ja lääketieteen. Pahisohjelmat voivat siirtää itsensä oikeaan maailmaan. Flynnin valofrisbee sisältää avaimen virtuaalimaailman hallintaan. Nyt ei olla enää kaukana pahimmasta Star Trek -huuhaajargonista. Panokset eivät tästä syystä vain tunnu kovilta. Plussapuolena zenfilosofoiva Jeff Bridges kanavoi välillä Big Lebowskin Dudea, mikä parantaa elokuvaa heti.

Huuhaan voisi ehkä antaa anteeksi, jos elokuva olisi suoraviivaisempi ja puoli tuntia lyhyempi. Nyt lopputulos on vain tylsä, kun sankarit juoksevat eestaas ties mistä syystä. Yksittäisistä kohtauksista useampikin toimii kyllä hyvin toiminnallisina musiikkivideoina. En ihmettelisi vaikka kohtaukset olisi leikattukin Daft Punkin musiikkiin. Mustaan, oranssiin ja siniseen perustuva virtuaalimaailma myös näyttää vaikuttavalta, mutta se ei turtumista estä. Mainosohjaaja Joseph Kosinski hallitsee yksityiskohdat, mutta ei pitkää elokuvaa kokonaisuutena.

Efektit pelittävät muuten, mutta tietokoneella nuorennettu Jeff Bridges sopii paremmin videopelin välianimaatioon kuin elokuvaan. Kuminaama rikkoo aina näkyessään sen vähäisenkin immersion.