Transit valkokangas

Marseille on satamana solmukohta, joka yhdistää Euroopan muihin mantereisiin. Sotaa ja vainoja pakenevat ihmiset matkaavat kaupunkiin odottamaan pääsyä pois sekasorron keskeltä. Matkalippu turvaan ei kuitenkaan riitä, vaan matkustaja tarvitsee viisumit ja luvat kaikista maista, joissa he matkallaan pysähtyvät. Koko kaupungista tulee yksi suuri odotushuone, kun ihmiset kerääntyvät papereineen odottamaan lupia lähetystöistä.

Saksalaisohjaaja Christian Petzold on uusimmassa elokuvassaan Transit tarttunut sotaa pakenevien ihmisten kertomuksiin. Elokuva perustuu Anna Seghersin samannimiseen vuonna 1944 ilmestyneeseen kirjaan. Transitissa Georg (Franz Rogowski) ottaa itselleen kuolleen kirjailijan identiteetin, jotta pääsee poistumaan maasta hänen viisumillaan. Hän törmää Marseillen kaduilla kirjailijan Marie-vaimoon (Paula Beer), joka yrittää kuumeisesti löytää miestään lähetystöjen odotussaleista. Tarina peilailee kiinnostavasti ohjaajan edellistä elokuvaa Phoenixia (2014), jossa sodassa kasvonsa menettänyt nainen palaa kotiin vain huomatakseen, että aviomies ei häntä enää tunnista.

Petzold on tehnyt rohkean päätöksen lähestyä toisen maailmansodan aikaan perustuvaa tarinaansa ilman aikakauden tarkkaa toisintoa. Marseillen kadut ovat nykypäiväisiä, autot uusia ja älynäytöt vilkkuvat kahviloiden kulmissa. Hahmot elävät kuitenkin menneisyydessä, kuunnelleen aikansa musiikkia ja kantaen mukanaan vanhanaikaisia passeja sekä kuluneita vaatteitaan. Usein näytelmäfilmatisoinneista tuttu tekniikka ei tällä kertaa yritä päivittää tarinaa uudelle vuosikymmenelle tai tuoda performatiivisella kehyksellä etäisyyttä tarinaan. Hiljaa toisiinsa sulautuvat maailmat muistuttavat Transitin kohdalla sen ajattomasta luonteesta ja ajankohtaisuudesta.

Marseille on kuin solmukohta ajassa, jossa nykyisyys ja menneisyys yhdistyvät. Pakomatka Afrikkaan ja yli Atlantin on vaihtanut suuntansa ja nykypäivän Marseillesta on tullut portti Eurooppaan. Pakolaisten pelko ja turvattomuuden tunne ovat kuitenkin samat. Tapa, jolla Transitin henkilöhahmot liikkuvat läpi ajan ja paikan, tuo menneisyyden osaksi nykypäivää. Modernin kaupungin kadulla aaveiden lailla valtaavat henkilöt korostavat aikakierrettä, joka ei päästä odottajia otteestaan. Byrokratia saa matkan näyttämään loputtomalta labyrintilta, josta kaikki eivät löydä uloskäyntiä.

Kaiken lohduttomuuden sisälle Christian Petzold on kuitenkin luonut monivivahteisen yhteisön pelokkaista pakolaisista, joka jaksavat toivoa, että huomenna on se päivä, jolloin juuri heidän laivansa lähtee satamasta. Transit muistuttaa monella tapaa Casablancaa (1942), jonka tavoin Marseille on kaupunki täynnä erilaisia tarkasti piirrettyjä ihmiskohtaloita. Ravintoloissa ja kahviloissa aikaa tappavista ihmisistä löytyy roima annos uhmaa huonojen todennäköisyyksien edessä. Ohjaaja tuo jopa hieman kaurismäkeläistä humanismia tilanteeseen, jossa ihmiset ovat nimien sijasta vain odotusnumeroja rivissä.

Transit pohtii, kuka muistaa pitempään, lähtijä vai se joka jätetään. Rakkaustarinan loppuun viittaava kysymys muuttaa muotoaan elokuvan edetessä. Pienen yhteisön tiet haarautuvat ja toisten matkat jäävät kesken, mutta toivo uudesta laivasta horisontissa elää vahvana. Niin kauan kuin muistamme ne, jotka lähtivät, emme kulje koskaan yksin.