Katseen voima

Lyhytelokuvasarja Yksittäistapaus keräsi yhteen 11 suomalaista naisohjaajaa kertomaan tarinoita naisiin kohdistuvasta näkyvästä ja näkymättömästä vallankäytöstä. Niiden pohjalta on rakennettu pitkä fiktioelokuva Tottumiskysymys, johon sarjasta on valittu kuusi tarinaa. Erilaiset hetket ja kokemukset limittyvät osaksi isompia valtarakenteita paljastaen palapelimäisen verkoston tekoja ja sanoja.

TottumiskysymysMiljan (Pinja Sanaksenaho), Emmin (Suvi Blick) ja Hillan (Krista Kosonen) henkilökohtaista tilaa rikotaan. Koulumatka muuttuu pakomatkaksi, bileiden jatkot saavat uhkaavan vireen ja romanttinen ulkomaanmatka ajaa pariskunnan suhdekriisiin. Toisissa tarinoissa tapahtumat heräävät henkiin uudelleen, kuten työpaikan juhlissa, jossa Katjan (Seidi Haarla) yllättävä avautuminen kohtaamastaan ahdistelusta aiheuttaa paniikkia juhlien järjestäjissä. Syyttäjä Aleksi (Johannes Holopainen) taas joutuu kohtaamaan oikeuslaitoksen realiteetit hakiessaan raiskauksen uhrille (Lotta Kaihua) oikeutta. Näyttelijä Emppu (Julia Lappalainen) joutuu näytelmän harjoitteluprosessin edetessä kohtaamaan kulttuurisen kuvaston, joka naisiin kohdistuvasta väkivallasta toistuu teoksesta toiseen.

Tottumiskysymyksen lyhytelokuvat keskustelevat toistensa kanssa, vaikka eivät suoraan toisiinsa tarinallisesti liitykään. Eri ohjaajien tyylit ovat vielä nähtävissä, mutta eivät asetu toistensa kanssa ristiriitaan. Lyhytelokuvien rakenteiden rikkominen toimii parhaiten pitempien tarinoiden kohdalla. Lyhyempien tunnelmiin tulee säröjä pitkistä odotuksista ja niiden kohdalla miltei toivoo, että ne olisi pidetty kokonaisina yksikköinä kuten Häiriötekijässä (2015) aikoinaan.

TottumiskysymysEri tarinat ovat ratkaisseet kiehtovan erilaisilla tavoilla ajatuksen katseen voimasta. Play Rape käsittelee aihetta teoreettisimmin, mutta konkreettisten keskustelujen kautta. Näytelmän raiskauskohtauksen ympärillä käytävät moninaiset keskustelut nousevat itse kohtausta tärkeämpään asemaan. Se avaa toistuvia fiktiossa esitettäviä asetelmia, joissa raiskaus tapahtuu naiselle, mutta sen tuntee lavalla mies. Ei mitään hätää jatkaa samaa ajatusta raiskausoikeudenkäyntikuvauksellaan alleviivaten, kuka on tapahtuman oikea uhri. Kamera kuvaa aulassa odottavaa uhria ja rajaa tekijän pois kuvista tai jättää hänet taustalla häämöttäväksi epätarkaksi hahmoksi, jonka tunteilla ei ole väliä. Pysäkki taas kääntää katseensa ihmisiin, jotka eivät puutu koulutytön häirintään bussissa, vaan katsovat poispäin.

Tarinoiden tyyli vaihtelee koomisesta vakavaan. Play Rape löytää komediaa teatterimaailman sisältä, mutta vakavoituu aiheensa äärellä. Juhlatunnelma on täynnä myötähäpeään nojaavaa komediaa, kun firman työntekijät alkavat pestä käsiään yrityksen sisäisen kulttuurin ylläpitämisestä. Keveänä romanttisena komediana alkava Pikku juttu vakavoituu, kun ilmoille kajahtavat sanat, joita ei voi ottaa takaisin. Ei mitään hätää tarjoaa ehkä lohduttomimman tarinan oikeustalon käytäviltä, jossa nuori syyttäjä saa huomata, että raiskausoikeudenkäynneistä on tullut vain kansioita muiden joukossa parempia juttuja odotellessa.

TottumiskysymysHierarkiaa eri tekojen välillä ei elokuvassa ole. Kaikki häirintä on tuomittavaa. Naisten kehoista tulee arvostelun kohteita, jotka ovat liian paljastavasti puettuja, antavat vääriä merkkejä tai ovat liian humalassa. Buduaarin keskustelussa sana ”ei” ei mene perille ja Pysäkissä ahdistelijat tukeutuvat vitsien tuomaan suojaan. Kenties julmimmin hiljaisuuden kulttuuri nostetaan esille Juhlatunnelmassa, jossa häirintäkulttuuria eivät kannattele aktiivisesti vain tekijät, vaan myös sen hiljentäjät sukupuoleen katsomatta.

Tottumiskysymys ei esitä uusia totuuksia. Se kääntää katseensa rakenteisiin, jotka ovat olleet paikoillaan jo pitkään. #MeToo teki niistä ehkä näkyvämpiä, mutta ne ovat vaikuttaneet naisten arjen taustalla aina. Tottumiskysymyksiä ei käännä katsettaan pois, vaikka se voi tuntua vaivaannuttavalta.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä