Isän helvetti

Susanne Bier on lukeutunut Tanskan kärkiohjaajiin vuosituhannen vaihteesta lähtien. Dogma-oppineista nimiohjaajista hän on ollut eniten kallellaan hollywoodilaiseen kerrontaan. Tämä on ollut Bierin hienoinen heikkous mutta myös vahvuus, sillä hän on kyennyt soveltamaan puhtaan elokuvan oppeja vahvaan emotionaaliseen kerrontaan, mistä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla palkittu Kosto (2012) on hyvä esimerkki.

En Chance tilBier on tehnyt uraa Tanskan ulkopuolella Hollywoodia myöten, mutta merkittävimmät elokuvansa hän on Thomas Vinterbergin tavoin ohjannut kotimaansa kamaralla. Viimeisin amerikanprojekti Serena (2014) ei ollut menestys, Suomessakin elokuva julkaistiin vastikään suoraan dvd:lle. Serenan ja Love is All You Needin (2012) jälkeen Bier on palannut Koston melankolisempiin sävyihin ja sukeltanut ankeudessa vinterbergiläisiin syvyyksiin. Toinen mahdollisuus on Bierin tähänastisen uran vaikuttavin ja väkevin elokuva.

Lapsen ja vanhemman asetelmaa puntaroivaa Toista mahdollisuutta voi verrata Vinterbergin mestarilliseen Submarinoon (2010) sekä Aku Louhimiehen hienoon 8-palloon (2013). Mainituissa elokuvissa lapsen kautta rakennetaan vahvoja emootioita ja Toisessa mahdollisuudessa Bier vie tämän äärimmilleen. Pienten lasten vanhemmille elokuva voi konkreettisuudessaan olla liiankin ahdistava.

En Chance tilAnkeudestaan huolimatta Toisessa mahdollisuudessa on ripaus bieriläistä toivoa, joka ensimmäistä kertaa ohjaajan teoksissa niveltyy saumattomaksi osaksi elokuvan tarinamaailmaa eikä tunnu pakotetulta. Tällä kertaa Bier ei myöskään ohjaile katsojan tunnereaktioita liian alleviivatusti. Tarinan hahmot ovat ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia, mikä pakottaa katsojan sisäisiin moraalipohdintoihin. Toisessa mahdollisuudessa ei ole yksiselitteistä oikeaa ja väärää, on vain ihmisiä, joiden tekemiä valintoja ja ratkaisuja on yritettävä ymmärtää.

Toisessa mahdollisuudessa kahden vastasyntyneen lapsen kohtalo leikkautuu Nikolaj Coster-Waldaun esittämän poliisi-isän kautta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Tavanomaisia draaman kerrontakonventioita välttelevä elokuva ei päästä katsojaansa helpolla. Tarinaan luotu jännite on poikkeuksellinen, se kantaa ensimmäisestä kuvasta viimeiseen. Kerronnallisesti kyse on liki täydellisestä elokuvasta. Sataminuuttisessa teoksessa ei ole yhtään ylimääräistä kuvaa saati kohtausta, vaan jokaisella kuvalla on paikkansa elokuvan tunnelman, teeman ja jännitteen rakentamisessa.

En Chance tilBier on lähikuvien käytön mestareita. Kasvokuvat ovat suosittu tehokeino, jota kotimaisissakin elokuvissa käytetään paljon, viimeksi muun muassa Petri Kotwican elokuvassa Henkesi edestä (2015). Valitettavan usein kasvo- ja lähikuvat jäävät visuaaliseksi tehokeinoksi vailla kerronnallista merkitystä. Bierin teoksissa kasvokuvilla mennään sisälle hahmoihin ja tämä vaatii kuvien merkityksiä yhteen sitovaa leikkausta. Kasvokuvalla on oltava kerronnallisesti motivoitu paikka, jotta se syventää välittämänsä tunnetilan kautta niin hahmoa kuin tarinaa. Tämä vaati paljon myös näyttelijöiltä.

Bier on erinomainen henkilöohjaaja, joka saa näyttelijöistä irti selkäytimeen meneviä roolisuorituksia. Toisessa mahdollisuudessa Coster-Waldau tavoittaa pysäyttävästi vanhemmuuteen ja erityisesti isyyteen liittyviä tunnetiloja, joissa rationaalisuuden määrittely saa kaikessa inhimillisyydessään uusia merkityksiä. Taustalla Ulrich Thomsen kasvattaa roolihahmoaan loppua kohden yhä merkitsevämmäksi. Bierin ohjauksessa myös mallina tunnettu May Andersen yltää elokuvadebyytissään poikkeuksellisen intensiiviseen roolisuoritukseen.

En Chance tilRikostarinan ja sosiaalidraaman näkökulmasta Toinen mahdollisuus muistuttaa visuaaliselta tyyliltään ja juonenkuljetukseltaan brittiläisiä ja ruotsalaisia rikossarjoja. Tarinat eivät paperilta luettuna ole kummoisia, mutta realistisella otteella dramatisoiduissa teoksissa on tavoitettu tunnistettavaa arkitodellisuutta, mikä erottaa ne korkealentoisista amerikkalaistuotannoista.

Bier yhdistää taitavasti brittiläis-skandinaavista rikostyyliä yhteiskuntakriittiseen sosiaalidraamaan, jonka keskiössä on lopulta yksityinen perhetragedia. Lopputulos on osiensa summaa moninkertaisesti suurempi teos, joka haastaa katsojansa vakaviin arvopohdintoihin ja pakottaa kotona halaamaan omia lapsia tavallistakin pidempään.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,3 / 3 henkilöä


Powered by Preview Networks