Pakko olla onnellinen

Gaby Dellalin ohjaaman Three Generations -elokuvan piti ilmestyä jo 2015 nimellä About Ray, mutta levittäjä Weinstein Company veti sen pois viime hetkellä. Syytä moiselle ei ole vieläkään kerrottu. Liekö elokuvan avoin homoseksuaalisuus ja transsukupuolisuuden teema ollut liikaa joillekin amerikkalaisille teattereille?

Floppasihan aikoinaan Renny Harlinin upea The Long Kiss Goodnight sen vuoksi, että yleisö ei ollut Amerikassa vielä valmis hyväksymään action-elokuvaan mustaihoista miestä ja valkoihoista naista pääpariksi. Vanhoilliset asenteet tuntuvat elävän ja voivan hyvin. Kyseinen elokuva kuuluu muuten sen miespääosan esittäjän Samuel L. Jacksonin omiin suosikkeihin.

Three GenerationsNew Yorkilaisessa taloudessa arjen iloja ja suruja jakaa kolme sukupolvea naisia. Perheen nuorimmainen Ramona (Elle Fanning) on syntynyt sukupuoleltaan naiseksi, mutta on jossain vaiheessa alkanut kokea olevansa poika ja haluaa itseään kutsuttavan Rayksi. Kyseessä on niin sanottu sukupuoliristiriita. Ray on nyt 16-vuotias, ja päättänyt vihdoin aloittaa kauan haikailemansa muutoksen oikeaksi pojaksi. Rintojen sitominen lattanaksi 1930-luvun charleston-tyttöjen malliin saa nyt jäädä, rinnat on leikattava pois, parrankasvu saatava alkuun ja ääni mörisemään. Karvankasvu selkään olisi kiva bonus. Sitten voi kirurgi muokata alapäästä tuntemuksia vastaavan näköisen ja kokoisen.

Hormonihoitojen aloittamiseen tarvitaan kuitenkin teinin kiusaksi vanhempien lupa. Äiti Maggie (Naomi Watts) on jo puoliksi luvannut Raylle, että tämä saa tahtonsa läpi, mutta kauan kadoksissa olleen isän nimi vaaditaan myös papereihin. Oikeastaan Maggie on kauhuissaan ja henkisesti eksyksissä, koska biologiseen isään liittyy salaisuus, mutta ei voi tunnustaa asiaa tyttärelleen, koska pelkää että tämäkin hylkää hänet.

Three GenerationsMaggien äiti Dolly (Susan Sarandon) huomaa ensi kertaa elämässään, ettei edustakaan automaattisesti vähemmistöä, vaikka elääkin avoimessa suhteessa toisen naisen kanssa. Rayn/Ramonan isoäitinä hänelle ei ole lainkaan yksinkertaista ja helppoa hyväksyä, että tyttären tytär olisikin kohta tyttären poika. Seksuaalisten oikeuksien esitaistelijan pinnan alta paljastuu hieman raaputtamalla konservatiivinen, vaikkakin lämmin isoäiti. Dolly kantaa myös huolta tyttärestään Maggiesta, joka yhä edelleen asuu äitinsä ja tämän puolison kanssa saman katon alla. Maggien olisi aika itsenäistyä, mutta miten kertoa rakentavasti ja rakkaudella, kun tällä on muutenkin vaikeaa?

Finnkinon elokuvan esittelyssä todetaan elokuvan perheen olevan miltei täydellinen. En kerta kaikkiaan tavoittanut elokuvaa katsellessani, mitä tällä voitaisiin tarkoittaa. Mikä on ensinnäkään täydellinen perhe? Three Generationsin perhe ei ainakaan ole millään mittapuulla täydellinen, onpahan vain tavallisen ongelmallinen yksikkö, jossa kaikki kuitenkin tuntuvat aidosti välittävän toisistaan, vaikka ovatkin enemmän tai vähemmän hajalla. Kaiken hyväksymisen paineessa aikuisten on vaikea enää ilmaista omaa tahtoaan.

En malta olla tarttumatta myöskään seuraavaan esittelystä löytyvään lauseeseen, jossa kerrotaan, että "Ray on elänyt jo vuosia pojan tavoin." Tämä lause on suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna auttamattoman vanhanaikainen, jopa outo ja banaali. Ehkä Amerikan keskilännen aavoilla vehnä- ja maissiulapoilla vielä eletään stereotyyppisten sukupuoliroolien vankina, mutta ei kai sentään enää Suomessa 2017, jossa uskalletaan harrastaa keppihevosia, tai New Yorkissa, jossa erilaisuus on normi? Elokuva ei missään vaiheessa kerro, mitä Ray ajattelee poikana elämisestä, ja hylkää näin kaikkein vahvimman ja ilmiselvimmän teemansa eli transsukupuolisuuden kokemuksen tutkimisen. Katsoja saa tietää vain sen, että Ray ei lapsenakaan tykännyt mekoista.

Kysymys, jota elokuvassa ei kysytä mutta joka polttelee katsojaa, on se, pystyykö teini-ikäinen 16-vuotiaana millään ymmärtämään sitä todellisuutta, jonka joutuu väistämättä kohtaamaan, kun kasvaa aikuiseksi? Seksuaalinen identiteetti ja itsensä hyväksyminen muuttuu minäkuvan muuttuessa ja elämänkokemuksen karttuessa.

Three GenerationsNuoruus on ohimenevä vaihe, vaikka sitä nykyään yritetäänkin henkihieverissä pitkittää viisikymppiseksi. Eikö vanhempien ja vaikka terveydenhuollon ammattilaisten kuulu valistaa ja olla auktoriteetteja näissä asioissa, ja selittää, että jokaisen 16-vuotiaan kasvu kohti aikuisuutta ja seksuaalisuutta on vielä pahasti kesken, tuskin edes alkanut, ja on suorastaan rikos mennä peukaloimaan vielä rajusti muuttuvaa kehoa muuta kuin pakottavasta lääketieteellisestä syystä. Söpöistäkin pojista kasvaa usein karvaisia kaljavatsaisia äijiä, kukaan ei jää ikuisesti pojaksi paitsi ehkä Peter Pan.

Mitä sitten tehdään, jos kolmikymppisenä alkaakin ymmärtää tehneensä väärän valinnan ja haluaakin olla ihan vaan oma vajavainen itsensä ja saada vaikka lapsia hyväksyen oman epätäydellisyytensä? Eikö silloin toivoisi, että joku olisi ollut aikuinen ja kieltänyt tekemästä liian aikaisia johtopäätöksiä? Toisaalta, infantilisoitunut ja nuoruutta palvova kulttuurimme on täynnä rivoja esimerkkejä vanhemmuuden auktoriteetin katoamisesta: teineille ostetaan lahjaksi kehonmuokkausleikkauksia, kun kaikilla muillakin on ja lehdessä oli nätti manipuloitu kuva täydellisestä nenästä. Eikö Michael Jacksonin esimerkki toiminut pelotteena? Mitä jos pikku Bebert haluaa olla Dumbo tai Kissanainen, leikataanko, ettei tule paha mieli?

On vaikea uskoa, että New Yorkin tapaisessa metropolissa tyttö ei voisi elää kuten poika tai päinvastoin, jos siltä tuntuu. Juuri näistä elementeistähän syntyy legendoja, kuten Andy Warholin Factoryn transut. Ja miten muka eletään pojan tavoin?" Elokuvassa Ray pukeutuu ruutupaitaan ja skeittaa. Onpa rajua hei, eiväthän tytöt voi moista tehdä. Onko lukeva tai marjoja poimiva poika tyttö? Onko autoja rassaava tyttö poika? Ajatus poikien tai tyttöjen tavalla elämisestä on nykymittapuulla jo todella aikansa elänyt ja suorastaan huutaa sukupuolen mukaan normittunutta vanhakantaista ajattelutapaa, josta suvaitsevaisuus ja erilaisuuden sietäminen on valovuoden päässä. Rayn kokemusmaailmaan ja sisimpään olisi mukava kurkistaa syvemmälle kuin mitä elokuvassa tehdään. Rayn äidin Maggien tarina vie liikaa tilaa.

Three GenerationsMurrosikäinen pakottaa miltei aina koko perheen kriisiytymään ja peilin eteen, niin myös tässä elokuvassa. Rayn tuskittelu sukupuolensa kanssa pakottaa Rayn äidin Maggien kohtaamaan oman keskenkasvuisuutensa ja omat ihmissuhdesekoilunsa, joiden ansiosta hän sai aikoinaan upean ja terveen tyttären, josta kasvoi henkisesti poika. Maggie toistelee teiniangstiselle Raylle, että on ylpeä tästä, mutta onttojen fraasien takana ei tunnu olevan muuta tunnetta kuin Maggien itsensä hätä, halu olla lapsensa paras kaveri, koska ei osaa ja uskalla olla auktoriteetti.

Taustalla on Maggien valhe. Käy ilmi, että Rayn isä ei ollutkaan se yksioikoisesti roistoksi maalattu miespiru, joka jätti perheensä tuosta vain, vaan itsekin olosuhteiden uhri. Maggie ei ole uskaltanut paljastaa totuutta Raylle, joka ilmiselvästi on kärsinyt siinä uskossa, että isä on heidät hylännyt. Kun paljastuu, että syy olikin Maggien, huutaa Ray tuskissaan äidille tämän pilanneen kaiken. Mitä hän tällä tarkoittaa, jää arvailujen varaan. Elokuva hukkaa totaalisesti oivan tilaisuuden ruotia syvemmin länsimaisen ihmisen lapsenomaista uskoa, että kaikki on mahdollista kaikille, ja että jos ihminen ei saa juuri sitä, mitä haluaa tai luulee tarvitsevansa ollakseen onnellinen, hän on joutunut kaltoin kohdelluksi, ehkä jopa syrjityksi.

Kovassa nosteessa oleva Elle Fanning nähtiin vastikään valkokankaalla perheen ja eri sukupolvien välistä dynamiikkaa sekä aikuiseksi kasvamisen ihmettä lämmöllä luodanneessa elokuvassa Vuosisadan naiset (20th Century Women, 2016). Three Generations käsittelee osittain samoja teemoja, mutta ei tavoita missään vaiheessa samaa, miltei melankolista nuoruuden runollisuutta ja rosoista elämän makua kuin upea Vuosisadan naiset.

Pojaksi haluavan tytön tarina taasen vertautuu miltei väistämättä raadolliseen mutta koskettavaan ja intensiteetillä kuvattuun tositapahtumiin perustuvaan Boys Don't Cry (1999) -elokuvaan, joka poiki Hillary Swankille tämän ensimmäisen Oscarin parhaasta naispääosasta. Elle Fanningille soisi myös kosolti hyviä rooleja hienoissa elokuvissa, siksi varmaa ja hienoa työtä herkkäpiirteinen näyttelijä tekee jo nyt.

* *
Arvostelukäytännöt