Vanhuuden arvo, yksinäisyyden paino

Tänä syksynä on ensi-iltansa saanut ainakin kaksi suomalaista elokuvaa, jotka nähdessään voi huokaista helpotuksesta. Kaikkea ei onneksi tehdä amerikkalaista kaavaa kopioiden ja aina samoilla näyttelijöillä. Zaida Bergrothin Skavabölen pojat on lasten näkökulmaan keskittyvä retrokuvaus perheväkivallasta. Miika Soinin Thomas on vielä vaikuttavampi tapaus yksinäisen vanhuuden olemuksesta.

Thomas on Soinin sekä tuottaja Janne Wrigstedtin ja äänisuunnittelija Kimmo Vänttisen taiteellinen lopputyö Taideteollisen korkeakoulun Elokuva- ja lavastustaiteen osastolta. Opinahjosta näyttää siis tulevan vielä korkealaatuista jälkeä, vaikka koulutuksen tasosta tai ylipäätään sen olemassaolosta on kuultu myös kritiikkiä jo pitkään.

ThomasThomas (Lasse Pöysti) elelee yksinään. Hän asuu ränsistyneessä kellariasunnossa kantakaupungissa. Vaimo on kuollut aikoja sitten, ja ainoa velikin kupsahtaa. Thomas kuuntelee klassista musiikkia, pelaa shakkia itsekseen ja istuu puistossa. Hän tarkkailee maailmaa ulkopuolisena, mutta ei ole kuitenkaan täysin eristäytynyt. Vastapäisen lähikaupan Helena (Marja-Leena Kouki) tuo Thomasille ruokaa ja auttaa tätä, ja puistossa Thomas tutustuu toiseen vanhukseen (Pentti Siimes).

Kaiken yllä on jatkuva surumielisyys. Opimme, että Thomasilla on tytär, mutta heidän välinsä eivät ole kunnossa. Thomasin taustasta selviää asioita vähitellen, ja sympaattisen vanhuksen ympärille rakentuu ihminen, hänen virheensä ja historiansa. Ollaan oikeastaan yksinäisyyden ja yksin oloon vetäytymisen rajoilla; puistonpenkin kaverin kanssa on alkukankeuden jälkeen mukava turista, mutta kuten Pöystin Thomas osuvasti sanoo, kun Siimeksen sikaria poltteleva vanha herra kysyy häneltä likinäköisyydestä: ”Päinvastoin, minulla on ongelmia lähellä olevien kanssa.”

ThomasThomasin maailma ei näytä toivottomalta, hän ei ole läpeensä katkera tai passiivinen. Vanhus näyttää olevan tyytyväinen arkisiin rutiineihinsa. Silti ilmeinen kaipuu menneeseen ja ilahtuminen partiopojan vierailusta on sydäntä riipivää. Tullaan myös äärimmäisten moraalisten kysymysten ääreen, jotka vaikuttavat Thomasin kohtaloon. Elokuva pysyy silti ihmisen tarinana, eikä jää aiheissa yhteiskunnallisuuden jalkoihin.

Se, että elokuvassa on melkein pelkästään keski-iän ylittäneitä ja vanhoja, eläkeikäisiä näyttelijöitä, on jo itsessään poliittinen teko. Yksinäisyyttä ja syrjäytymistä on nähty enimmäkseen nuorisokuvauksissa, joissa huumeet ja seksi ovat usein raflaavasti yhtenä pääosista. Suomessa näitä kyynisiä nuorten luonnehtimisia on nähty esimerkiksi elokuvissa Sairaan kaunis maailma ja Hymypoika.

Myös aikuisempaan ilmaisuun on siirrytty. Jukka Kärkkäisen tuore Kansakunnan olohuone kertoo dokumentin keinoin suomalaisesta yksinäisyydestä. Toki Aki Kaurismäki on tunnetuin suomalaisia ulkopuolisia kuvaava, mutta hänen kerrontansa sävyttyy omalaatuisella mustalla huumorilla ja suomalainen vieraantuneisuus on hänen käsissään jo muodostunut brändiksi. Muuten suomalaista elokuvakenttää ovat viimeisimmän vuosikymmenen ajan hallinneet urbaanit kolmekymppisten tarinat ja pahapoikamaiset kovistelut.

ThomasThomas on syvyydessään ja koskettavuudessaan omassa sarjassaan. Elokuva antaa kauniisti tilaa näyttelijälle. Lasse Pöysti on valtavan hieno roolissaan tekemättä mitään liikaa tai liian vähän. Hän enimmäkseen istuskelee 1960-luvun tyyliin jämähtäneessä asunnossaan ja hänen kasvonsa tekevät tarinan. Oleminen on täysin pakotonta koko näyttelijäryhmän kesken. Radiosta kuuluva Mozartin ja Chopinin musiikki kietoo liikuttavan kokonaisuuden herkästi yhteen. Nähtäväksi jää, miten tällainen aihepiiri houkuttaa yleisöä lippuluukuille. Kyseessä on yksi parhaista elokuvaelämyksistä aikoihin, joten sille soisi menestystä. Thomas on jo näytetty Suomen televisiossa, vaikka se onkin alunperin tarkoitettu valkokankaalle.

Kuten tämän julkaisun vastaava toimittaja blogissaan keväällä kirjoitti, suomalaisessa elokuvassa voitaisiin keskittyä enemmän suppeisiin aiheisiin. Loppujen lopuksi ne ovat usein suuria, yhteiskuntaamme koskevia ja siitä oireilevia probleemeja. Miksi kopioida suurta budjettia vaativaa hollywoodilaista kaavaa, joka auttamatta tulee näyttämään kehnolta, kun voi kertoa yksinkertaisen ja liikuttavan tarinan? Onko houkuttavampaa kalastella suuria yleisömääriä, puuttuuko rohkeus? Tässä tapauksessa taitoa, visiota ja malttia tarinan kertomiseen kyllä näyttää löytyvän, sen Thomas osoittaa.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,8 / 5 henkilöä




Film trailers by Filmtrailer.com

Lue myös