The Way Way Back valkokangas

Nat Faxon ja Jim Rash ovat amerikkalaisia näyttelijöitä, jotka ovat esiintyneet etupäässä tv-elokuvissa ja -sarjoissa. Muutama vuosi sitten he kokeilivat käsikirjoittamista, ja tulokset olivat heti lupaavia: yhdessä ohjaaja Alexander Paynen kanssa kirjoitettu The Descendants (2011) toi kaikille kolmelle parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin.

Nyt Faxon ja Rash ovat ohjanneet omaan tekstiinsä pohjautuvan draamakomedian The Way Way Back, joka on alemmuudentuntoisen teinipojan yhden kesän aikana tapahtuva kasvutarina. Tekijät ovat tavoitelleet samankaltaista kirpeyden ja lämminhenkisyyden yhdistelmää, joka on tullut tutuksi esimerkiksi juuri Paynen elokuvista ja monista muistakin viime vuosien indie-hiteistä. The Way Way Back ei kuitenkaan yllä lajityypin sympaattisimpien edustajien tasolle.

Liam James näyttelee 14-vuotiasta Duncania, jonka vanhemmat ovat eronneet. Pam-äiti (Toni Collette) on alkanut seurustella ääliömäisen Trentin (Steve Carell) kanssa, jolla on myös teini-ikäinen tytär. Seurue lähtee harjoittelemaan uusperheen elämää Trentin kesäasunnolle Hamptonsiin. Lomasta uhkaa tulla Duncanin elämän ankein, sillä äitiä ja tulevaa isäpuolta kiinnostaa lähinnä tuttavapariskunnan kanssa juhliminen. Duncanin pelastukseksi koituu läheinen vesipuisto, jota pyörittää omalaatuinen Owen (Sam Rockwell).

Asetelma tuo mieleen Nick Hornbyn romaaniin perustuneen brittielokuvan Poika (2002), jossa Collette näytteli masentunutta yksinhuoltajaäitiä ja Nicholas Hoult hänen koulukiusattua poikaansa. Myös Duncan on vähän nörtti – nimeään myöten, kuten Allison Janneyn esittämä alkoholisoitunut naapuri epäkohteliaasti huomauttaa. Pam ei ole itsetuhoinen mutta alistuu Trentin pomotettavaksi ja vaikuttaa muutenkin vähän reppanalta. Vastuuta pakoilevasta Owenista sukeutuu isähahmo Duncanille, vaikka hänen ja Pamin välillä ei ole romanttista viritystä; Hugh Grant esitti vastaavaa roolia Pojassa.

Yhteistä elokuville on myös se, että näennäisestä kepeydestään ja komediallisuudestaan huolimatta ne ovat paikoitellen hyvinkin ahdistavia katselukokemuksia. Duncan-paran elämäntilannetta ei voi kuin sääliä. Trent on juuri sellainen isäpuoli helvetistä, jollaista jokainen avioerolapsi pelkää, ja äiti-Pamkin laiminlyö poikaansa toistuvasti törppöön miesystäväänsä kohdistuvassa miellyttämisenhalussaan.

Ahdistavuus olisi täysin perusteltua, jos elokuva kääntyisi rohkeammin vakavan draaman suuntaan ja käsittelisi hieman syvällisemmin esiin nostamiaan teemoja. Ohjaaja-käsikirjoittajat Rash ja Faxon pitäytyvät kuitenkin pintavesissä. Henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet eivät pääse kasvamaan kovin moniulotteisiksi, eikä loppuratkaisukaan tuo toivottua katarsista. Kun komediakin on vähän valjua, kokonaisuus jää valitettavan tavanomaiseksi.