The Way Back valkokangas

Luonto voi vankilana olla arvottomampi kuin tarkoin rajattu leiri. Vaikka pakkotyö Siperian vankileireillä oli tappavaa, ei erämaan armoille jättäytyminen antanut suurempia selviämismahdollisuuksia. Se, mitä se saattoi tarjota, oli vapaus.

Toisen maailmansodan aikaan joukko miehiä päättää karata siperialaiselta vankileiriltä ja suunnata Baikalin rantoja pitkin Mongolian rajalle. Kun kommunistinen hallinto ulottuu myös naapurimaahan, miesten on muutettava suunnitelmiaan ja jatkettava matkaa aavikon ja Himalajan kautta Intiaan. Siperian lumihuippuiset metsät muuttuvat helpoksi kävelyretkeksi, kun ne asetetaan Mongolian kuivien aavikoiden rinnalle ja matka käy päivä päivältä rankemmaksi.

The Way Back on ottanut erilaisen näkökulman vankileireiltä pakenemiseen. Useimmat genren elokuvat käsittelevät itse pakoa ja sen seikkaperäistä suunnittelua. Suuren pakoretken (1963) ja Vankileiri 17 (1953) viehätys perustuu juuri suunnitteluvaiheessa syntyvään ryhmädynamiikkaan ja odotukseen paon onnistumisesta. The Way Back käsittelee itse leirin rajan ylittämisen nopeasti ja syventyy vaikeuksiin, jotka odottavat pakenijoita sen ulkopuolella. Se pyrkii kuvaamaan alati vaanivaa uhkaa, joka ei poistu itse paon onnistuttuakaan.

Ryhmän henki on myös erilainen kuin klassisissa pakoelokuvissa. Miehet eivät asetu vahvoihin rooleihin, jotka nostaisivat heidän taitonsa erityisarvoon. Turvautuminen toisiin tekee heistä kiinteän ryhmän, jonka sieluksi nousee matkan varrelta mukaan liittyvä pakolaistyttö Irena (Saoirse Ronan). Hän herättää heidän suojeluvaistonsa ja tuo mukanaan muistutuksen miesten inhimillisyydestä villin luonnon keskellä. Irenan kyky saada miehet avautumaan kipeistäkin muistoista yhdistää heidät toisiinsa voimakkaammin kuin työleiri konsanaan.

Luonto näyttäytyy The Way Backissä jylhänä ja armottomana. Se hukuttaa seurueen maisemiinsa ja korostaa heidän eristyneisyyttään. Lopputulos on kuitenkin kovin perinteinen. Luonnon vankina olemista on kuvattu innovatiivisemmin esimerkiksi elokuvissa Erämään armoilla (2007) ja viime viikolla ensi-iltansa saaneessa 127 tuntia. Tavallaan elokuva häviää satumaisiin maisemiinsa ja näin miesten vapauden kaipuu jää auttamattomasti selviytymisen jalkoihin.

The Way Back voi näyttää komealta ja sen tarina kulkee suhteellisen sujuvasti eteenpäin, mutta loppua kohti elokuva alkaa toistaa itseään. Tarkoituksena on ollut muodostaa matkasta metafora Puolan pitkälle tielle vapauteen, mutta se tuntuu kovin päälleliimatulta yritykseltä. Mikä elokuvasta jää puuttumaan, on kepeys sekä huumori, jota klassikoiksi muodostuneista pakoelokuvista löytyy synkästä aiheesta huolimatta.