The Suicide Squad: Suicide Mission valkokangas

DC:n alkuperäinen Iskujoukko X eli Suicide Squad oli 1950-luvun lopussa joukko tutkimusmatkailijoita ja seikkailijoita, jotka saivat vain kuuden numeron verran tilaa ennen katoamistaan limboon. Modernin ajan Suicide Squad on aivan eri asia, ja se on kestänyt aikaa vuosikymmeniä.

Käsikirjoittaja John Ostrander loi 1987 kovakasvoisen poliittisen operaattorin Amanda Wallerin ja tämän johtaman iskuryhmän, joka koostui tuomituista superrikollisista. Rikolliset saivat mahdollisuuden lyhentää tuomiotaan osallistumalla hallituksen toimesta salaisiin ja hengenvaarallisiin tehtäviin, joista ei aina ollut paluuta ja joista hallitus kielsi tietävänsä mitään, jos ryhmä paljastui. Ostrander kirjoitti Suicide Squadia vuosina 1987–1992 lähes 70 numeroa, jotka on nykylukijan onneksi koottu uusintajulkaisualbumeiksi.

Ostranderin tarina oli tiukkaotteista, vahvasti poliittista trilleriä ja toimintaa. Hän antoi huomattavan kyynisen näkemyksen Yhdysvaltain 1980-luvun valtapolitiikasta ja kylmän sodan rumista käänteistä. Suicide Squadin vastustajana olivat yhtä usein oman maan poliittiset keinottelijat kuin Neuvostoliiton agentit. Yhdysvaltain senaattorit ja silloinen presidentti Reagan olivat yhtä vastuussa siviileihin kohdistuneista veriteoista kuin Lähi-Idän terroristit.

Ostranderin tarinoissa taustaoperaattorit, kuten tekninen henkilökunta ja jopa vankilan pappi, saivat roolia ja tilaa. Mikäli tarinoissa ei olisi ollut mukana naamiorikollisia tai supervoimaisia hahmoja, Suicide Squad olisi toiminut sellaisenaan kylmän sodan ja sen jälkiselvittelyjen aikaisena toimintatrillerinä. Supervoimat olivat monesti taka-alalla, henkilökemiat ja moraalikysymykset pinnalla. Robert Aldrichin ohjaama Likainen tusina (1967) oli Ostranderin linjaa lähempänä kuin sankarispektaakkelit.

Ensimmäinen, David Ayerin ohjaama Suicide Squad -elokuva (2016) otti yksittäisiä Ostranderin luomia elementtejä, hylkäsi oleellisimman ja keskittyi perinteisempään supersankaritoimintaan. Lopputulos oli puisevaa ja geneeristä räiskettä. Uusimman näkemyksen eli The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan ohjaaja James Gunn on tehnyt samoin kuin Ayer eli ottanut nimellisesti Ostranderin luomia paikkoja ja hahmoja. Myös Gunn on jättänyt syvemmän kontekstin sikseen ja keskittynyt roisiin mustan huumorin väkivaltakomediaan.

Sisällöllisesti James Gunnin näkemys on miltei ontto. Poliittiset vivahteet ja toiminnan sisälle kätketty kritiikki väkivaltakoneistoja kohtaan on yksinkertaistettu täysin. Ne väännetään rautalangasta ja kirjoitetaan tavutettuina popcorn-yleisöille. Äkilliset muka vakavat hetket tuntuvat ontoilta ja päälle liimatuilta. Kunhan saa räjäytellä, mätkiä ja heittää läppää niin se riittää perusyleisölle, lienee Gunn arvioinut ja luultavasti aivan oikein. Siihen hänet on palkattukin.

Viihteellisesti Gunn osaa hommansa. Action rullaa jouhevasti ja näyttävästi, ja huumoridialogi sujuu siinä missä Marvelin Guardians of the Galaxy -teoksissakin. Käsikirjoittamiseen Gunn olisi tarvinnut tulitukea, sillä hän ei osaa käsikirjoittaa moraalisesti harmaalla alueella toimivia hahmoja. Ostranderin tärkein luomus Amanda Waller oli kovista ja köyhistä oloista tullut tiukka ja häikäilemätön johtaja, jolla oli kuitenkin rajat ja moraali. Gunnin kirjoittamana Oscar-voittaja Viola Davis menee täysin hukkaan suu vaahdossa huutavana mustavalkoisena byrokraattihirviönä.

Rapakon takainen R-ikäraja on tuonut lisäarvoa Loganin (2017) ja Jokerin (2019) kaltaisiin kypsempiin teoksiin, mutta tällä kertaa se ei tarjoa juuri muita työkaluja kuin Deadpoolien kopioimisen kiroilussa ja splatter-väkivallassa. Elokuva kopioi Deadpooleista lähes suoraan kohtauksia ja kuolintapoja. Osaa Suicide Squadistakin kohdellaan käytännössä samoin kuin Deadpool 2:ssa (2018) morbidisti hauskuuttanutta X-Forcea.

Gunn on kaivanut laarin pohjia DC:n arkistoista ja napannut mukaan yli kaksi tusinaa sarjakuvahahmoa. Osa on tuttuja aiemmasta Suicide Squad -elokuvasta, osa on hämäriä C-luokan hahmoja, joita lähinnä käytetään tykinruokana. Parhaimmillaan marginaalihahmoja käytetään luovasti ja kiinnostavasti. Esimerkiksi Taika Waititin esittämälle Rotanpyytäjälle on kehitetty tytär ja uran jatkaja, Rotanpyytäjä 2 (Daniela Melchior). Rottia ohjaava neitokainen on elokuvan emotionaalinen sydän.

Tusinamäärä tusinaroistoja on tarpeen, sillä Gunn keskittyy sivuhahmojen hassunhauskoihin kuolemiin antaumuksella. Isoimmilla tähdillä on statuksensa suoma suoja elokuvan loppuun asti, mikä on katsojalle tylsää ja ennalta arvattavaa. Olisi ollut sykähdyttävämpää, jos kaikki olisi ollut aidosti auki ja vaikkapa Margot Robbien esittämä Harley Quinn olisi räjäytetty palasiksi alkumetreillä. Robbie on siihen kuitenkin liian iso nimi. Teos ei olisi Harleyta muutenkaan kaivannut, sillä Harley-kohtauksien aikana muu tarinankuljetus jää täysin Robbielle alisteiseksi ja hidastaa muutenkin pitkää elokuvaa.

The Suicide Squad: Suicide Mission toimii tehostevoittoisena geneerisenä viihdepakettina. Mättöä ja sanailua riittää notkeasti rytmitettynä, kaikki on tuttua ja turvallista. Jos kaipaa jotain monimutkaisempaa on parempi lukea John Ostranderin kauden Suicide Squad -lehdet. Liian ryppyotsaisesti Gunnin huumoritulkintaan ei silti kannata suhtautua, niin ei tee Ostrander itsekään. Vanha konkari on antanut Suicide Squadin elokuvaseikkailuille siunauksensa tekemällä lyhyen roolisuorituksen Belle Reven vankilan lääkärinä.

Sarjakuvissa aikoinaan täysin puhtaaksi vitsiksi tarkoitettu, psykoottisella väkivallalla maailmanrauhaa tavoitteleva Peacemaker (John Cena) saa ensi vuonna ilmestyvän oman tv-sarjansa. Seipään nielleen patrioottisosiopaatin ero Marvelin sarjakuvista tuttuun ja MCU-televisiosarjoissa debyyttinsä tehneeseen USAgenttiin ei ole suuren suuri. Kirkasotsaisemmille ja pyyteettömästi hyvää tarkoittaville sankareille ei enää tunnu olevan juuri tilaa ilman pistävää ironiaa, mikä on sääli.