The Substance valkokangas

Jättimenestystä edelliskesänä niittäneen Barbien (2023) ohjaajanpallilla istunut Greta Gerwig sai myös kunnian toimia tämän vuoden Cannesin elokuvajuhlien tuomariston puheenjohtajana. Ranskalaisen Coralie Fargeatin ohjaaman ja käsikirjoittaman The Substancen nähtyäni toivoisin olleeni ensi-iltanäytöksessä filmikärpäsenä katossa todistamassa Gerwigin kasvoilla viliseviä mielenjuoksuja, sillä elokuva käsittelee samoja teemoja kuin Barbie todella erilaisin keinoin. The Substance pokasi festivaalilla parhaan käsikirjoituksen palkinnon, mutta ei yltänyt kolmen tärkeimmän palkinnon joukkoon.

Barbie ja The Substance on helppo nähdä kolikon vastakkaisina puolina. Molemmat elokuvat ovat alle viisikymppisten naisohjaajien kertomusta siitä, millaista on elää naisena patriarkaattisessa maailmassa. Elokuvien miehet ovat parhaimmillaan avuttomia tolloja ja pahimmillaan vallankahvassa harhaisesti sikailevia setiä.

Kubrickin suuntaan kumarrukset ovat yhtäältä arvostusta, hupailua sekä myös terävä viesti, että on ne klassikot katsottu. Siinä missä Barbie pyrki muovisella spektaakkelilla tuomaan suuren yleisön feminismin perusajatusten piiriin, The Substance heittää tuon silotellun muovilihan sekä aivot tehosekoittimeen ja hakkaa katsojan päähän sen, miltä se todella tuntuu.

The Substance on satiiri, joka seuraa 1980-luvulla kirkkaana tähtenä loistaneen Elisabethin (Demi Moore) epätoivoa ikääntymisen tehdessä hänet viihdeteollisuuden silmissä arvottomaksi. Elokuvan nimeä kantavan ihmelääkkeen myötä Elisabeth saa itselleen käyttöönsä toisen, nelisenkymmentä vuotta nuoremman ja kauniimman kehon, jonka hän nimeää Sueksi (Margaret Qualley) Elisabeth saa nauttia Suen kehon tarjoamasta ikinuoruudesta seitsemän päivää kerrallaan tai piru on irti. Ja pianhan se on irti rynnistäen katsojan tajunnan yli kuin rymisevä tavarajuna.

The Substancen tapa käsitellä sosiaalisen median ajan kiihdyttämää ulkonäkökeskeisyyttä, nuoruusfetissiä ja naisen kehon julkista arvottamista on nerokas. Satiirinen maailma rakennetaan niin taitavasti, että täysin absurdit ja yhä kiihtyvät päättömät kierrokset tuntuvat kohtaus kohtaukselta oikeilta valinnoilta. Elokuvan maailmassa tuntuu loogiselta, että aamutelevision jumppavartti on elämää ja kuolemaa suurempi estradi.

Yksinkertaisista aineksista rakennettu elokuva onnistuu alleviivaamaan oikeita asioita oikeissa kohdissa. Nuori naiskeho valjastetaan katsojan katseen alle kuin pehmopornossa kysyäkseen ja todetakseen: ”Tätäkö te haluatte? Tätähän te haluatte?” Päähenkilö ja katsoja asetetaan kysymään samoja kysymyksiä siitä, miten suhtaudumme naiskehoon. Elokuva ei tyydy vain esittämään kysymyksiä, vaan uskaltaa myös arvata vastauksen ollen mitä luultavammin oikeassa. Kehollisuus ja kehollinen kauhu toimivat tämän vietin ja viestin välittäjänä täydellisesti. Nuori ja siloteltu on jumalallista täydellisyyttä. Vanha ja muodoton on silkkaa kauhua. Oikea hirviö taitaa kuitenkin istua valkokankaan toisella puolen.

The Substancessa kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Demi Moore ja Margaret Qualley ovat sekä täydellisesti castattu että heidän näyttelijäntyötänsä on riemastuttavaa. Äänisuunnittelu ja kuvaus on kekseliästä ja rajoja rikkovaa. Musiikki toimii hienosti niin moottorina että ajattelun alleen takovana motiivina.

The Substance on äärimmäinen elokuvakokemus, joka kaikkien tulisi kokea teatterissa, mutta joka ei todellakaan ole kaikille. Se jatkaa siitä mihin vuoden 2021 Titane kehollisen kauhun genreä venytti. Fargeat näyttää suuntaa millaista nykypäivän yhteiskunnallinen elokuva voi olla. Äärimmäisyys, älykkyys ja viihdyttävyys eivät ole enää jotain, josta valita yksi. The Substance on elokuva, joka valitsee ne kaikki.