The Square valkokangas

"Neliö on luottamuksen kehto. Sen sisällä kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja velvoitteet." Tämä on teesi, johon ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin uusimman elokuvan ydin nojaa. Neliö on elokuvassa museon pihalle rakennettu tilataideteos, jonka sisällä toteutuu idea tasa-arvoisesta yhteiskunnasta.

The Squarea on kuvattu taidemaailman satiiriksi. Viittaukset Julian Schnabelin pukeutumistyyliin, Robert Smithsonin hiekkakasoihin tai venäläistaiteilija Oleg Kulikin pahamaineiseen performanssiin ovat kyllä harkittuja piikkejä länsimaista taideinstituutiota ja kulttuurieliittiä kohtaan. Laajempi temaattinen pohja lepää kuitenkin teoksessa yhteiskunnallisen kommentaarin tasolla.

Ohjaajan aiemman elokuvan, Turistin (2014) tavoin törmäyspisteessä ovat jälleen ideaalien ja todellisuuden välinen ristiriita. Siinä missä edeltävä elokuva purki auki maskuliinisen suojelijaihanteen myyttiä, tarttuu The Square kiinni altruistisen aatteen toteutumattomuuteen jakautuneessa ja yksilökeskeisessä nyky-yhteiskunnassa.

Elokuvan keskushenkilönä on arvostetun taidemuseon kuraattori Christian (Claes Bang). Menetettyään arvotavaransa taskuvarkaille Christian käynnistää uhkausoperaation, joka johtaa arvaamattomiin lopputuloksiin. Samaan aikaan museo pohtii markkinointistrategiaa, jolla kansa saataisiin kiinnostumaan uudesta taideteoksesta.

Östlundin kritiikin terävin kärki kohdistuu yhteiskunnan rakenteisiin ja luokka-asemiin. Kulttuurieliitin kautta ohjaaja tuo näkyväksi epäarvoisuuden arkipäiväistymisen, jossa hyväosaiset kääriytyvät takkeihinsa loksauttamatta korviaan vierestä kuuluville avunhuudoille. Elokuva purkaa auki todellisuutta, jossa ylevien periaatteiden takaa paljastuu ennakkoluuloja, lokeroitumista ja yleistä luottamuspulaa.

Valta-aseman kytkeytyminen asenteisiin ja toimintatapoihin tuodaan esille Christianin kasvukertomuksessa. Sofistikoitunut kulttuurivaikuttaja ajautuu eksistentiaaliseen kriisiin omien tekojensa kautta. Loppupuolella puvuntakkiin sonnustautuva intellektuelli pyörii roskien seassa etsiessään ratkaisua omaan pahoinvointiinsa.

The Square hakee satiirissaan keinoja murtaa eliittiluokan keinotekoisuutta. Rakokohdat löytyvät ohjaajan tavassa rikkoa vallitsevaa harmoniaa. Ylevä taidekeskustelu katkeilee tämän tästä, kun Tourettea sairastava mies huutaa hävyttömyyksiä yleisön joukosta. Pukuillallisella esitettävä performanssi rikkoo puolestaan sovinnaisuuden rajoja arvaamattomalla tavalla.

Näkökulmasta riippuen huomiopisteitä elokuvasta voi löytää kommunikatiivisista ongelmista, ihmisten primitiivisestä ydinluonteesta tai nykymedian spektaakkelihakuisuudesta. Vähän jokaiseen suuntaan keppiään tökkivästä kokonaisuudesta on vaikea hahmottaa linjakuutta, joka antaisi sivupoluille niiden kaipaamansa painoarvon. Lopputuloksena on elokuva, joka on turhankin turtunut omaan yltäkylläisyyteensä.

Skalpellimaisella tarkkuudella nyky-yhteiskuntaa ja ihmisyyttä auki leikkaava The Square kuplii piikikästä hersyvyyttä, mikä osaltaan todistaa Östlundin asemaa yhtenä nykyelokuvan kiehtovimmista äänistä. Samalla kokonaisuus kuitenkin viestii auteur-tekijöille ominaisesta sokeudesta, jossa aineksia sysätään samaan keittoon enemmän kuin kattila antaa myöten. Lopputuloksena on hieno teos, joka on kuitenkin kaukana ohjaajan edeltävästä mestariteoksesta.