The Pope's Exorcist valkokangas

On olemassa elokuvia, jotka varsinkin omassa lajityypissään ovat saavuttaneet ylitsepääsemättömän aseman. Nämä teokset ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden pitkiin ja leveisiin varjoihin jäävät kaikki uudet ja vanhatkin yrittäjät. William Friedkinin Manaaja (1973) on näitä järkäleitä. Kauhun saralla on riivattu ja manattu kovaäänisesti, verhot ovat viuhuneet ikkunoissa, kipinät ja lamput leiskuneet, veri lentänyt ja tuomiopäivän pasuunaan puhallettu naama punaisena – ja silti ei ole päästy edes huutoetäisyydelle Friedkinin mestariteoksesta.

Manaajan arvo ja merkitys on saanut tunnustusta, voisi kai sanoa korkeimmalta mahdolliselta taholta asti, kun Rooman päämanaajana tunnettu Gabriele Amorth on maininnut sen lempielokuvakseen ja pitänyt sitä todenmukaisena kuvauksena manaamisesta. Jotain ironiaa lienee siinä, että Amorthista itsestään kertova elokuva The Pope's Exorcist yrittää roikkua Friedkinin elokuvan helmoissa.

Manauselokuvien suurimpia haasteita on ollut löytää Max von Sydowin jättämän manaajapapin kaavun täytteeksi karismaltaan edes jotain samaan suuntaan vivahtavaa. The Pope's Exorcistissa tämä haaste on otettu tosissaan ja pääosaan on saatu jotenkin houkuteltua likipitäen ainoa nykynäyttelijä, jolla voisi edes kuvitella olevan aavistus von Sydowin karismaa eli Russell Crowe. Vaikka hänkään ei täysin kykene täyttämään papinkaapua kuin ehkä vyötärön kohdalta, niin Crowe kantaa harteillaan koko elokuvan. Olisi melkeinpä jo pirullista kuvitella, millainen elokuva olisi ollut ilman häntä.

Eletään vuotta 1987. Äiti kahden lapsensa kanssa on matkalla perimäänsä espanjalaiseen luostariin ja kuulokkeissa raikaa sopivasti The Cultin She Sells Sanctuary. Rapistunutta luostaria ehostetaan myyntikuntoon, mutta perheen poika alkaa oireilla. Lääkärit eivät syytä löydä, mutta Vatikaanissa paavi on aistinut pahan ja lähettää ykkösmiehensä paikalle, vaikka nuorempi pappissukupolvi pitää paholaisen manaamista entisten aikojen huru-ukkojen huuhaana.

Mihinkäs paha maailmasta katoaisi?

Hetkisen kun maailman menoa seuraa, mieleen juolahtaa, että taidettiin taivaasta aikanaan karkottaa maan päälle hitosti enemmän kuin vain kaksisataa langennutta enkeliä. Liekö maailmassa sellaista aikaa vielä eletty, etteivätkö tarinat yliluonnollisesta pahasta ja sen voittamisesta olisi ihmisiä kutkuttaneet ja helpotusta arkihuoliin tuoneet. Aina kun viattoman lapsen silmät muljahtavat verestäviksi ja kurkusta korisee vihtainen ääni, ihmiset herkistyvät, kuka mitenkin.

Jos tässä leipälajissa unohdetaan hetkeksi jo lähtökohtaisesti epäreilu vertailu edellä mainittuun virstanpylvääseen, on The Pope's Exorcistilla käsissään kaikki se kiva, jolla katsojia piiskata. Harmittavasti vain pääpiiskaajalla, ohjaaja Julius Averylla, on ollut rytmitaju hukassa. Jos piiskan vain antaa viuhua koko käden mitalta, niin tuskaan turtuu. Avery ei tosin ole yksin pidättelykyvyttömyytensä kanssa. Hienovaraisen tyylikkään jännitteen luomisen sijaan nykykauhussa veri ja visva viskataan tuulettimeen heti kättelyssä ja loppuaika pällistellään mitä kaikkea seinille roiskuikaan. Varmaksi ei tosin voi julistaa, onko kyse tekijöiden osaamattomuudesta vai pikemminkin ajan hermolla olemisesta. Tänä päivänä kun hamsterin kärsivällisyyskin alkaa olla kovaa valuuttaa.

Riivatun lapsen korinaa sekä italiaa jutustelevan Russell Crowen viskin naukkailua ja vitsien lohkaisuja seuratessa ajatus ehti alkuun harhailla poluille, joita viitoittaa pilke silmäkuvassa hiippailu Manaajan varjoissa. Sitten ajatuksen harhailu lysähti tylsistyneenä penkkiin. Viimeinen kolmannes, jonka pitäisi olla elokuvan huipentumaa, on totista tötteröötä. On ihan sama kuinka paljon lopussa mekkaloidaan, jos jännityksen osalta kortit pelattiin pöydälle heti alkajaisiksi. Ennen vanhaan moinen oli perustavanlaatuinen virhe, nykyään vakiintunut tapa. Jos ei saa kiksejä cgi-tehosteista, nykykauhulla ei ole paljoa annettavaa.

The Pope's Exorcistin ainoa anti on Russell Crowe. Jotain sekin, vaikka ei hänkään enää viime vuosina ole rooleja monessakaan muistettavassa elokuvassa tehnyt.