The Old Oak valkokangas

Arvostettu ohjaajalegenda Ken Loach on ilmoittanut lopettavansa elokuvanteon, joten The Old Oak on hänen viimeisin elokuvansa – jos Loach todella malttaa jäädä eläkkeelle. Tämä merkitsee myös Loachin ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn kohta 30 vuotta jatkuneen yhteistyön päättymistä. Yhteistyön, jonka hedelmiä ovat olleet muun muassa Carlan laulu (Carla´s Song, 1996), The Wind That Shakes the Barley (2006), Looking for Eric (2009), I, Daniel Blake (2016) ja Kiitos tilauksestasi (Sorry We Missed You, 2019).

Loach on voittanut uransa aikana miltei kaikki mahdolliset eurooppalaiset elokuva-alan palkinnot, Cannesissa jopa kaksi kertaa himoitun pääpalkinnon. Ensimmäisen kerran Loach oli Cannesissa jo vuonna 1970 elokuvallaan Kes – Poika ja haukka (1969). Kaikesta arvostuksesta huolimatta Loach ei ole mikään megablockbuster-ohjaaja. Oscar-pippaloissa häntä ei ole huomioitu, ja esimerkiksi Suomessa Cannes-voittaja The Wind That Shakes the Barley jäi ilman teatterilevitystä, vaikka aihe eli pienen Irlannin itsenäisyyskamppailu suurta ja mahtavaa kolonialistista imperiumia Iso-Britanniaa vastaan olisi puhutellut varmasti monia suomalaisiakin.

The Old Oakin tapahtumat sijoittuvat Koillis-Englannissa lähellä Durhamia sijaitsevaan entiseen kaivostaajamaan, joka ei ole koskaan toipunut kaivoksen sulkemisesta. Palveluja ei enää ole, asuntojen arvot ovat romahtaneet. Ohjaaja selvästi välittää tämän seudun asukkaista ja maisemista, hän tuntee pohjoisen ihmisten karhean luonteen ja viihtyy heidän seurassaan. Loach ei kuitenkaan käsittele ketään silkkihansikkain.

Kylässä sinnittelee vielä yksi pub, jota pitää vanhasta muistista TJ Ballantyne (Dave Turner) yhdessä koiransa kanssa. Pubissa käy harvalukuinen vakiojengi puimassa kaiken kurjistumista. Pubi on heidän viimeinen linnoituksensa, valitus ja tutut naamat ovat terapiaa vailla vertaa. Eletään vuotta 2016. Sitten kylän elämänmeno järkkyy, kun bussi tuo elämään muukalaisia, Syyrian sisällissodan pakolaisia. Vastakkainasettelulta ei voida välttyä, ja TJ saa huomata, että rintamalinja repäisee hänen ikuisena pitämänsä ystävyyden Charlien (Trevor Fox) kanssa kahtia.

Loachin tavaramerkki on ollut läpi koko uran karhea työväenluokan kuvaus, joka on vähitellen muuttunut sukupolvelta toiselle periytyvän työttömyyden ja kurjistumisen kuvaukseksi. Loachilla on ilmiömäinen kyky löytää ja käyttää amatöörinäyttelijöitä, jotka kuvastavat kohteitaan niin aidosti, että katsojallekin jää tunne kuin tuntisi nämä ihmiset. Loachin elokuvissa ei eliitti juhli, sillä rikkaat ja niin kutsutut menestyjät kuuluvat eri todellisuuteen kuin Loachin elokuvien maanläheiset henkilöhahmot.

The Old Oakin pubin kantajengi on juuri sitä porukkaa, josta Loach on aina ammentanut elokuvansa aiheet, mutta nyt heidät asetetaan vastatusten vielä kurjemman kohtalon kokeneiden ihmisten kanssa. Aivan oikeutetusti pubin jäärät kyselevät, miksi pakolaiset sijoitetaan heidän taantuman ja työttömyyden riivaamaan kyläänsä, eikä Lontoon hienostokaupunginosien lukaaleihin. Ei koskaan Chelsea tai Mayfair, vaan aina sinne missä on eniten näköalattomuutta jo valmiiksi.

Elokuvan edetessä kysymyksiä satelee lisää, ja Loach yrittää olla tasapuolinen. Loachin viiltävän terävä ja yleispätevä huomio on, että ihmiset pyrkivät rakentamaan mielessään hierarkioita ja nokkimaan aina sitä vielä heikompaa, etsimään syntipukkia, sen sijaan että tarkastelisivat yhteiskunnan rakenteita hieman tarkemmin ja tekisivät oikeita johtopäätöksiä.

Moni opportunistinen valtaan pyrkivä poliittinen taho on tietenkin valmis osoittamaan sitä helpointa kohdetta eli pakolaisia ja maahanmuuttajia, ja kertomaan, että syy omiin pelkoihin, näköalattomuuteen ja köyhyyteen on näiden. Mutta onko todella niin, kysyy Loach. Jos kielimuuri poistettaisiin ja ihmiset pystyisivät aidosti kohtaamaan ja kommunikoimaan, voisi pelin henki olla toinen.

Monet suomalaiset ja ruotsalaiset kyselevät samoja kysymyksiä kuin Loachin ihmiset The Old Oak -pubissa. Muutokset ovat liian nopeita, liian radikaaleja. Turun Perno-Pansio pääsee valtakunnanuutisiin yleensä vain, jos useampia on tapettu kerralla tai kun tilastonikkarit huomaavat, että siellä on eniten maksuhäiriöitä koko valtakunnassa. Tämäkin hauska anekdootti oli taannoin julkaistava valtakunnan kaikissa medioissa. Onko viisasta – tai oikein – keskittää usein traumatisoituneita pakolaisia juuri tänne eikä esimerkiksi Hirvensaloon, West Endiin tai Solsidaniin. Tätä voisivat The Old Oak -pubin kantapeikotkin kysyä.

Loach on yleiseurooppalaisen ongelmavyyhdin kimpussa, aina työläisen ja pienen ihmisen puolella. Nyt nämä pienet pelinappulat on vain usutettu toinen toisiaan vastaan, eikä Loachilla ole tarjota vastauksia. The Old Oak on yhä kaoottisemmaksi käyvän maailman uutistulvan puristuksissa rimpuilevalle katsojalle aivan mahdottoman ahdistava kokemus. Loach olisi voinut jättää edes koirat rauhaan, koiran kuolema on jo liikaa, ja sitä paitsi juonen kannalta turha.

Samoin turhaa on elokuvan fokusta syövä käynti Durhamin upeassa katedraalissa ja turha sentimentaalinen jaarittelu uskosta. Uskosta mihin? Katedraalin rakentajilla oli paitsi uskoa, myös feodaaliherrojen ja kirkon rajaton mahdollisuus päästä käsiksi halpaan työvoimaan. Työn iloa vaan, maaorjat!

Kaiken kokijana ja näkijänä on TJ-parka, jonka taakka tuntuu välillä pakahduttavalta, jopa raamatullisen ylitsevuotavalta. Monta kertaa elokuvan aikana ajattelen, että jos olisin TJ, nostaisin vain kytkintä ja lähtisin kävelemään kälyisestä kyläpahasesta, enkä taakseni katsoisi. Dave Turner tekee mahtavan roolityön pubin isäntänä, joka tutustuu pakolaisnaiseen nimeltä Yara (Ebla Mari). Yara etäännyttää itsensä katsomalla tapahtumia kameran linssin lävitse, se auttaa kestämään kestämättömän, kun huoli Syyriaan jääneestä isästä ja sukulaisista on valtava.

Yhdessä he yrittävät keksiä, miten kyläläisten ja pakolaisten vastakkainasettelua saataisiin liennytettyä. TJ tuntee vahvaa yhteenkuuluvuutta vanhan kaivoskulttuurin kanssa, jossa solidaarisuus vielä merkitsi jotain ja työläiset yrittivät yhdessä pitää pintansa hallitusta, yhtiöitä ja rikkureita vastaan kaivosteollisuuden lakkojen aikana. Lakkojen, jotka muistetaan vielä hyvin ja joiden haavat eivät ole vieläkään parantuneet Englannissa. TJ ja Yara organisoivat kaikille avoimen yhteisruokailun, ja hetken aikaa näyttää siltä, että yhdessä tekeminen toisi ratkaisun ongelmiin.

The Old Oak ei ole kerronnallisesti niin yhtenäinen kuin Loachilta on totuttu odottamaan. Yleensä Loach tarkastelee yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia yksilön näkövinkkelistä, mutta nyt ääniä on liikaa, jotta mitään synteesiä voisi syntyä. Yhteisöllisyys, solidaarisuus, vastarinta ovat Loachin ikuiset teesit, jotka syyrialaiset pakolaiset kirjaavat banderolliin, jonka antavat TJ:lle ja yhteisölle kiitokseksi kaikesta avusta. Vain aika näyttää, syntyykö näköalattomien, kielimuurin erottamien ihmisten välille solidaarisuutta, joka pakottaa tasaisempaan tulonjakoon yhteiskunnissa, jotta kaikilla on olemassa aito mahdollisuus parantaa omaa asemaansa ja nauttia tasapuolisesti opetuksesta, kulttuurista ja hyvästä elämästä, joka ei ole pelkkää selviytymistä kriisistä toiseen.