The Next Three Days valkokangas

Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Million Dollar Baby (2004) oli Paul Haggisin käsikirjoittama, kuten myös seuraavana vuonna parhaan elokuvan pystin voittanut Crash (2005), joka oli myös miehen itsensä ohjaama. Haggis on ollut kirjoittamassa myös Clint Eastwoodin ohjaamia elokuvia Isiemme liput ja Kirjeitä Iwo Jimalta (2006). Haggisin meriittilista alkaa olla niin upea, että monet odottavat jo draaman kaarta mukailevaa vääjäämätöntä kohtaloa, kunnon mahalaskua.

Haggisin uusin ohjaus The Next Three Days perustuu ranskalaiseen elokuvaan Kaiken se kestää (2008), jonka ovat käsikirjoittaneet Fred Cavayé ja Guillaume Lemans. Paul Haggis on merkitty yhdeksi käsikirjoittajista uuteen versioon, joka on liki 40 minuuttia pidempi kuin alkuperäinen elokuva. Kun tiedämme ranskalaiselokuvien surullisen historian Hollywoodin uudelleenkierrätystehtaan prosessoinnin jäljiltä, alkavat epäilykset herätä; onko Haggis haalittu kunniakkaan curriculuminsa takia ohjaamaan räikeää rahastusta?

Elokuva kertoo perheidyllin särkymisestä. John ja Lara Brennan (Russell Crowe ja Elizabeth Banks) ovat onnellinen pariskunta, joilla on kaikkea: koti, työtä, lapsi, ystäviä, rakkautta. Lara ikuistaa perheen onnen joka aamu ottamalla kuvan aamiaispöydässä istuvasta perheestä. Idylli särkyy, kun Lara joutuu vankilaan tuomittuna pomonsa murhasta. Perheen isä on päättänyt saada vaimonsa takaisin, hinnalla millä hyvänsä, uskoen sokeasti tämän syyttömyyteen. Kun Lara yrittää itsemurhaa vankilassa viimeisenkin toivon hiipuessa, John päättää toimia.

Ja ei, Haggis ei haksahda, tälläkään kertaa. The Next Three Days on kelpo trilleri, joka malttaa kypsytellä katsojaa huolella ennen lajityypille ominaista sykettä nostattavaa menoa. Elokuvan alkupuoli on miellyttävän hidastempoinen, hiljainen ja arkipäiväinen, myös äänimaisemaltaan. Nykyään tavaksi tullut katsojan sykkeen nosto ääniefektien ja korvia vihlovan ryskeen avulla on tuomittu tässä elokuvassa halpahintaiseksi tehokeinoksi, samoin kuin näyttävät pyrotekniset kikkailut. Lyönnit sattuvat ja niistä jää jälkiä. Myös teknisten apuvälineiden käyttö pidetään järjellisissä mitoissa ja jokamiehen budjetin rajoissa.

Russell Crowe tekee hienovaraisen ja uskottavan roolisuorituksen perheen isänä, jonka päättäväisyys lähentelee pakkomiellettä. Crowen työskentely on lakonista ja maanläheistä; yksin jääminen, tuska ja murhe näkyvät enemmän silmäkulmien rypyissä kuin verbaalisena vuodatuksena kärsitystä vääryydestä tai kasvolihasten kouristeluna. Ei siis liene yllättävää, että joku jo ehti moittia Crowen suoritusta liian tunteettomaksi, tämä kun ei itke koko ajan. Ehkäpä suomalaisten on helpompi samaistua hiljaa kärsiviin, tunteensa sisällään pitäviin mieshahmoihin.

Vaikka elokuva toimiikin vallan mainiosti hyvänä ja viihdyttävänä trillerinä, voi siinä halutessaan nähdä myös vakavampia sävyjä. Oletamme hyvän elämän ja onnen jatkuvan, mutta usein idylli on kovin hauras ja hatara. Pahat asiat tapahtuvat muille, lehtien pikku-uutisissa tai kirkuvissa lööpeissä. Monet oikeusmurhat jäävät kokonaan pimentoon, jopa Suomessa. Amerikkalaisissa elokuvissa tuodaan toistuvasti esiin terve epäily viranomaisia ja oikeuslaitosta kohtaan, ja annetaan yksilölle lupa taistella vääryyttä vastaan, niin kovin keinoin kuin tarve vaatii.

Mitä tapahtuu ja miten reagoimme, kun idylli rikkoutuu, onni loppuu? Ja onko laki ja oikeuslaitos aina oikeassa? Kun kaikki on hyvin, kallistumme usein sille kannalle, että oikeus tapahtuu varmaankin tasapuolisesti kaikille. Silti elokuvateatterin pimeydessä jännäämme usein juuri lakia rikkovan, järjestelmää vastaan toimivan henkilön puolesta. Onneksi.