The New Mutants valkokangas

The New Mutants on vihdoin täällä. Alun perin suunniteltu ensi-ilta vuodelta 2018 siirtyi useampaan otteeseen, ja hetken oli jo puhe, ettei elokuva tulisi ollenkaan teatterilevitykseen. Se kuitenkin pääsi muiden Marvelin elokuvien tapaan teattereihin ja vältti kohtalon joutua haudatuksi suoratoistopalveluihin.

Elokuva lähtee liikkeelle Danielle Moonstarin (hahmonsa tavoin natiiviamerikkalainen Blu Hunt) koettelemuksista, kun hän menettää yhteisönsä ja isänsä alkuperäisamerikkalaisten reservaatin tuhoutuessa mysteerisesti. Danielle herää onnettomuuden jälkeen paikasta, jonka lääkäri Reyes (Alice Braga) vakuuttaa olevan turvapaikka hänelle ja neljälle muulle teinimutantille, jotka ovat saaneet voimansa traumaattisen kokemuksen myötä. Pikku hiljaa paikka näyttäytyy kuitenkin eri valossa, mistä sai esimakua jo trailerissa.

Mutanttius on sekä nimessä että hahmoissa mainittu ominaisuus, mutta elokuvan edetessä se tuntuu latistuvan sivuhahmoksi traumojen ja syvimpien pelkojen ollessa päällimmäisempiä teemoja. Lopussa nämä kaikki yhdistyivät, mutta matka sinne tuntuu pitkitetyltä. Kohtauksia pidentävät entisestään lukuisat eri teemat teiniydestä ja sen vaikeudesta, rakkaudesta ja hyväksynnästä.

Lukuisien teemojen vilistellessä ohi mikään ei saa kunnolla ruutuaikaa ja fokus katoaa luvatusta kauhuelokuvamaisuudesta. Teemat eivät sen kummemmin lisää syvyyttä hahmoihin tai näiden taustatarinoihin. Moniteemaisuus toimii monessa elokuvassa, yhden noustessa muiden yli, mutta tässä kaikkeen yritetään keskittyä panostamatta kuitenkaan kunnolla mihinkään, mikä saa juonen näyttämään sekamelskalta.

Teemojen tavoin moni hahmo tuntuu pintaraapaisulta, jossa olisi ollut potentiaalia suurempaan. Vasta elokuvan loppupuolella tapahtuva suurempi tutustuminen varsinkin Anya Taylor-Joyn herkullisesti esittämään Illyana Rasputiniin jää kutkuttamaan mieltä. Samalla ärsytti, kun esittely tuntui jäävän vain häneen ja Danielleen, muiden hahmojen vaipuessa yksiulotteisiksi tarinan täytteiksi tasavertaisesta ruutuajastaan huolimatta.

Jos näkisimme syvimpien pelkojemme ja mörköjen kaapeissamme puhkeavan eloon silmiemme edessä, jokainen meistä varmasti olisi kauhuissaan ja jopa sekoaisi pahimmassa pelkokertoimessa, mitä voisimme tiellemme kuvitella. Viiden teinin pelko tuntuu tästä huolimatta laimealta. Heitä syvästi traumatisoineet asiat eivät vaikuttaneet hätkähdyttävän loppupeleissä sen syvällisemmin. Elokuvan lopun aurinkoinen juoksentelu pois traumojen taisteluareenalta saa pelon tuntumaan vielä epäuskottavammalta vieden loputkin kauhuelokuvamaisuudesta mennessään.

Myös Marvelin supersankarielokuvista tuttu skarppius on poissa juonen lisäksi myös visuaalisesta ilmeestä, ja elokuva vaikuttaa paikoitellen niin sekavalta ja sumennetulta, että tuli mieleen onko elokuvateatterin projektori kunnossa. Sillä koitettiin lisätä kauhuelokuvamaista ilmettä, mutta kauhuelokuvamaisuus rajoittui kuitenkin vain pariin kohtaukseen lopputuloksen ollessa yhtä aikaa kliseinen teinielokuva ja jossakin määrin perinteinen supersankarielokuva.

Yksi elokuvan parhaita puolia on kahden teinitytön välinen orastava romanssi, joka ei ollut millään tavalla sensaatiomainen, kuten monen muun elokuvan LGBTQIA-kohtaus tuntuu olevan. Se tapahtui luonnollisesti, kuten elämässä yleensä. Kaksi teiniä tykästyvät toisiinsa, ja vaihtavat ujoja pusuja. Tästä hatunnosto Marvelille, joka on luvannut tuoda enemmän monimuotoisuutta elokuviinsa.