Tyhjyyden taidetta

Kulttiohjaaja Jim Jarmusch on arthouse-yleisön lemmikki, jonka uraan mahtuu lukuisia hienoja ja omaperäisiä elokuvia, kuten Down By Law (1986), Dead Man (1995) ja Ghost Dog (1999). Postmoderneilla viittauksilla leikittelevä, viileää asennetta ja lakonisia tilanteita hyödyntävä tyyli alkaa kuitenkin olla jo melko tuttua kauraa. Jarmusch on edennyt urallaan samaan pisteeseen kuin kollegansa David Lynch: mitä vaikeaselkoisempi hänen uusi elokuvansa on, sitä parempana fanit sitä pitävät. Ristiriitaisen vastaanoton saanut The Limits of Control herättää kuitenkin kysymyksen siitä, onko auteurin taikakosketus viimein pettänyt.

Siinä missä ohjaajan edelliset teokset, episodielokuva Kahvia ja tupakkaa (2003) ja mystistä tunnelmaa huokunut Broken Flowers (2005), onnistuivat vielä luomaan mielikuvia hienojen kuvien takana piilevästä todellisuudesta, tuntuu The Limits of Control ensi näkemältä olevan pelkkää pintaa. Elokuvan sisältö ei ehkä vastaa täysin Pulttibois-sketsin juonikuvausta ”kaikki tuijottelevat eri suuntiin”, muttei toisaalta ole kovin kaukanakaan siitä.

The Limits of ControlJohn Boormanin Point Blank -klassikkoa (1967) lainailevassa tarinantapaisessa palkkamurhaaja (Isaach De Bankolé) saa lentokentällä katsojalle tuntemattomana pysyvän tehtävän. Matkan varrelle kasatut vihjeet johdattavat hänet ympäri kuvankaunista Espanjaa. Tai chitä harrastava, hyvin istuviin pukuihin pukeutuva muukalainen tilaa aina kahvilassa kaksi erillistä espressoa ja vaihtelee tapaamiensa yhdyshenkilöiden kanssa salaperäisiä tulitikkuaskeja. Muka-filosofisia lausahduksia kuten ”kaikki on subjektiivista” ja ”todellisuus on sattumanvaraista” kuullaan läpi elokuvan. Välillä päähenkilö unohtuu katselemaan elokuvan kohtausta muistuttavaa maalausta. Hypnoottinen musiikki alkaa soida.

The Limits of ControlKyseisen tapahtumaketjun toistolle rakentuva juonikuvio ja sitä lopulta seuraava, irrallisen tuntuinen loppukohtaus saa katsojan neuvottomaksi. Sisällöltään lähes läpitunkematon, nimeään myöten selittämättömäksi jäävä The Limits of Control koettelee niin elokuvakerronnan kuin -kokemuksenkin rajoja. Samalla se on kuin leffafanin märkä uni, täynnä dekoodaamista odottavia symboleja ja yksityiskohtia. Kyse voi olla niin taiteen ja todellisuuden suhteesta, mielikuvituksen voimasta kuin jostain aivan muustakin. Mutta tekeekö tämä Jarmuschin uutuudesta hyvän vai huonon elokuvan? Arvoituksellinen teos on kova pala kriitikollekin.

Syväluotaavat analyysit sikseen, The Limits of Control vaikuttaa yksinkertaisesti ”liian” fiksulta elokuvalta ollakseen sitä todella. Ja kuka lopulta nauttii näistä palapeleistä? Teos on yhtä loputonta viittausta maalaustaiteeseen, kirjallisuuteen ja erityisesti vanhoihin elokuviin. Näiden katsojalle suunnattujen, monasti varmasti tarkoituksella ironisten silmäniskujen aiheena ovat niin Hitchcock, Welles ja Kaurismäki kuin Jarmusch itsekin. Rinnastuksia on ängetty elokuvaan jopa siinä määrin, että kokonaisuus peittyy niiden alle. Toisaalta tämä ei ole suuri menetys, sillä elokuvan perusidean voi tiivistää muutamaan riviin ja se on juurikin niin älytön kuin miltä se paperilla näyttää.

The Limits of ControlNimekkäillä näyttelijöillä varustettu teos on toki upeasti kuvattu, mutta samalla – myönnettäköön nyt – elokuvana auttamattoman tylsä ja mitäänsanomaton. Herää kiusaus syyttää tekijää tekotaiteen suohon suistumisesta ja lytätä koko elokuva saman tien oikein kunnolla. Jääköön kuitenkin kunkin oman tulkinnan varaan, onko siinä kyse tarkoituksellisesta minimalismista vai vain kantavan idean puutteesta. Jarmuschin aiemmista elokuvista poiketen tämä mysteeri jätti joka tapauksessa allekirjoittaneen totaalisen kylmäksi.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,8 / 8 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com