Ihon alle

Valkokangas on pimeä. Melankolinen klassinen musiikki soi. Yhtäkkiä silmien eteen lävähtää leikkaussalin kelmeässä valossa pamppaileva ihmisen sydän. Näky on kaikessa sisäelimellisessä rujoudessaan varsin pysäyttävä. Tällä otoksella kreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimos pohjustaa tuoreen elokuvansa kaksi kerronnallista tasoa. The Killing of a Sacred Deer on sairaaloiden kliiniseen ympäristöön osittain sijoittuva psykologinen trilleri. Samalla se on kuitenkin myös sukellus keskiluokkaisen perheidyllin ihon alle, syvälle sen limaisiin sisuskaluihin.

The Killing of a Sacred DeerElokuva kertoo sydänkirurgi Steven Murphysta (Colin Farrell), jonka elämä näyttää päällisin puolin täydelliseltä. Hänellä on vaimonsa Annan (Nicole Kidman) kanssa kaksi lasta: murrosikäinen tytär Kim (Raffey Cassidy) sekä nuorempi poika Bob (Sunny Suljic). Perhe asuu hulppeassa omakotitalossa hienolla asuinalueella. Steven ajaa kalliilla autolla ja pitää puheita illallisjuhlissa. Puhtoinen pinta alkaa pian kuitenkin rakoilla, kun kuvioihin astuu teinipoika Martin (Barry Keoghan), jolla on omituinen ystävyyssuhde Stevenin kanssa. Pian Murphyn perheelle alkaa tapahtua toinen toistaan hämmentävämpiä asioita.

Provokatiivisesta alkukohtauksesta lähtien on selvää, että The Killing of a Sacred Deer ei ole kevyt elokuva. Se ei oikeastaan tarjoa katsojalle hengähdystaukoa koko kaksituntisen mittansa aikana. Painostava tunnelma ei kuitenkaan perustu verellä ja raakuuksilla mässäilyyn, vaan jatkuvasti tapahtumien ympärillä vellovaan pahaenteisyyteen. Mestariohjaaja David Lynchin tapaan Lanthimos ammentaa kauhua ja ahdistusta lähes arkipäiväiseltä tuntuvista asioista. Elokuvan nyrjähtäneessä todellisuudessa tavanomainen ruokapöytäkeskustelukin muuttuu piinaavaksi kokemukseksi.

The Killing of a Sacred DeerKerronnallisten keinojensa puolesta elokuva on sukua myös Stanley Kubrickin Hohdolle (1980). Kamera kulkee sairaalan ja omakotitalon käytäviä pitkin kuin tapahtumia ulkopuolelta seuraava vieras olento. Välillä kameran katse taas lipuu hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti elokuvan hahmoja, ja jopa niiden ohi, kuin porautuen syvälle jonnekin sosiaalisten naamioiden ja ulkokultaisen käytöksen taakse. Pahaenteisesti vingahtelevat jousisoittimet lisäävät vaikutelmaa pinnan alla lymyilevistä kauheuksista.

Ja kauheuksia myös riittää. Lanthimoksen aiemmista elokuvista The Lobsterista ja Dogtoothista tuttu pikimusta huumori loistaa nyt poissaolollaan. Onneksi The Killing of a Sacred Deer jatkaa kuitenkin kreikkalaisohjaajan tavaramerkiksi muodostunutta absurdia tarinankerrontaa. Se on helpotus, sillä omituiset tapahtumat onnistuvat etäännyttämään katsojaa tarinan hahmoista juuri sen verran, että elokuvan ahdistavimmat hetket eivät tunnu täysin sietämättömiltä.

The Killing of a Sacred DeerKuten Lanthimoksen aiemmat elokuvat, myös The Killing of a Sacred Deer tarjoaa runsaasti aineksia vertauskuvalliseen tulkintaan. Vaikka tunnelma on läpikotaisin nihilistinen ja epätoivoinen, ei jatkuva piina tunnu itsetarkoitukselliselta katsojan kiusaamiselta. Ahdistavuudelle tuntuu löytyvän perustelu ja selitys.

Onko Sacred Deer sitten kreikkalaisesta mytologiasta tutun Ifigeneian tarinan puhdas uudelleenkerronta? Ehkä. Yhtä hyvin sitä voi lukea myös yhteiskuntaluokkien välisillä valtasuhteilla leikittelevänä kostokertomuksena. Itse taas olen vakuuttunut, että se on voimakkaan vertauskuvallinen kuvaus vanhempien mukanaan kantamien traumojen vaikutuksesta perheen kasvuikäisiin lapsiin. Hienointa on, että The Killing of a Sacred Deer voi olla kaikkea tätä – tai jotain aivan muuta.

Varmaan on vain se, että Yorgos Lanthimos on yksi tämän hetken omaleimaisimmista ja mielenkiintoisimmista elokuvallisista kertojaäänistä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä