The Invisible Man valkokangas

Nykykauhuelokuvan uutta voittokulkua johtanut Blumhouse-tuotantoyhtiö on tarttunut Universalin klassisten hirviöelokuvien pelastamiseen sen omien franchise-haaveiden kaatuessa. The Invisible Man (2020) on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan päivittäen H. G. Wellsin tarinan ja sen 1930-luvun elokuva-adaptaation näkymättömän murhanhimoisen tiedemiehen tämän päivän parisuhdeväkivaltaiseksi aviomieheksi.

Tiukasti rajattu elokuva ei nimestään huolimatta kerro näkymättömästä miehestä vaan keskittyy The Handmaid's Tale – Orjattaresi (2017–) rooliaan kanavoivan Elisabeth Mossin kärsineenä mutta päättäväisenä esittämän päähenkilö Cecilia Kassin ympärille. Juoni seuraa Cecilian yritystä päästä irti fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisesta suhteestaan teknologiamiljardööri Adrian Griffinin (Oliver Jackson-Cohen) kanssa. Cecilia ei kuitenkaan pääse helposti pakoon kuolemansa lavastaneen Adrianin alkaessa vainota häntä kehittämänsä näkymättömyyspuvun avulla.

The Invisible Manin ohjanneen ja käsikirjoittaneen Leigh Whannellin ratkaisu rakentaa kauhuelokuvansa kokonaisuudessaan parisuhdeväkivallasta selviämisen ja sen traumoista irti pääsemisen ympärille on nerokas. Hän ei hyvistä lähtökohdistaan huolimatta aivan pääse elokuvallaan kauhugenren valtavirran, kuten sen kuluneiden perinteiden ja juonen epäloogisuuksien hyödyntämisen yläpuolelle.

Blumhousen toimintamalli tuottaa pienellä budjetilla näkemyksellisiä ja juonivetoisia kauhuelokuvia, joista edelleen paras esimerkki on Get Out (2017), näkyy osaltaan myös The Invisible Manissa. Keskeisiä näyttelijöitä elokuvassa on vain kourallinen, ja paljon jätetään Elisabeth Mossin uskottavan roolin varaan muiden näyttelijöiden lähinnä tukiessa hänen hahmoaan ja vieden juonta eteenpäin. Tapahtumapaikkoja kuten Adrianin kiinnostavia kuvauksellisia ratkaisuja tarjoavaa luksustaloa käytätetään rajallisesti, mutta innovatiivisesti ja ajoittain leikataan näkymättömän miehen näkökulmaan.

Elokuvan kerronnassa ei ole lähes mitään ylimääräistä. Paljon alkupuolen kauhusta saadaan aikaan tyhjien tilojen ja niissä pilkahtavien näkyjen kuvauksesta, kuten Ari Asterin Hereditary – Pahan perinnössä (2018). Hienovaraisemman kauhun lisäksi mukaan mahtuu muutama yllättämään pääsevä verisempi slasher-henkinen kohtaus sekä Whannellin scifitoimintaelokuva Upgraden (2018) kieppuvia koreografioita mukailevat kaksinkamppailut ja laajempi toimintajakso.

Kauhuelokuvaikoni James Whalen ohjaaman alkuperäisen elokuvan teemojen tutkiskelua ja muutamia visuaalisia nyökkäyksiä lukuun ottamatta Whannellin The Invisible Man on täysin oma elokuvansa. Se on rajatumpi kuin studioajalla tehty esikuvansa eikä ota henkilövetoiseen tarinaan mukaan yhteisöä laajemmin. Cecilian mielenterveyden epäilyssä viranomaisten taholta on kuitenkin kaikuja Whalen version Näkymättömän miehen nähneisiin kyläläisiin suhtautumisesta.

Whannellin The Invisible Man on jo nyt osoittautunut hitiksi, mikä antaa mahdollisuuden muiden Universalin klassisten hirviöiden uudelleen keksimiselle. Vaikka elokuva pääsee tällä saralla pitkälle, se olisi tarvinnut Mossille kuin räätälöidyn roolin lisäksi enemmän riskinottoa ja erottautumista genrensä lähes näkymättömän itsestään selvinä pidetyistä konventioista.