The Greatest Showman valkokangas

Vähän ennen 1800-luvun puoliväliä New Yorkissa eräs P.T. Barnum keksi perustaa show’n, joka esittelisi yleisölle eräänlaisia luonnonoikkuja ja kummajaisia, friikkejä. Sirkuksen kavalkadiin kuului kääpiöitä, jättiläisiä, siamilaisia kaksosia, norsuja sekä parrakas nainen.

Toisin kuin Barnumin henkilöhistorian silotteleva The Greatest Showman (2017) esittää, todellinen Barnum ei suinkaan ollut mikään suvaitsevaisuuden airut, joka antoi töitä hyljeksityille. Sen sijaan hän oli laskelmoiva bisnesmies ja tiettävästi pestasi erikoisvetonauloja sirkukseensa näiden ollessa vasta lapsia. Ennen sirkuksensa perustamista Barnum tienasi esittelemällä ostamaansa sokeaa orjaa, Joice Hethiä, väittäen tätä 161-vuotiaaksi.

The Greatest Showman on kuitenkin unohtanut kaiken tämän. Elokuva tarjoillaan kepeänä, pintaa sivaltavana viihdykkeenä kera popcornin ja moraalisen huolettomuuden. Barnumin elämä käydään köyhästä lapsuudesta ja perheenisäksi kasvamisesta sirkusviihteen suureksi kapellimestariksi ulkokultaisin kääntein ja sivujuontein läpi. Amerikkalaiseksi unelmaksi tätä esitystä voisi kai kutsua.

Hugh Jackmanin esittämä Barnum on suuresta talouskriisistä huolimatta päättänyt menestyä ja kokoaa ympärilleen erikoisuuksien ensemblen. Alkuvaikeuksien jälkeen sirkus saavuttaakin suosion, mutta se ei kuitenkaan riitä. Barnum janoaa ylempiluokkaisten, johon hänen hyveellinen Charity-vaimonsakin (Michelle Williams) kuuluu, hyväksyntää ja ihailua. Tämän taiteellisesti korkealaatuisiin esityksiin pystyvän miehen maineen tavoitteluun ajava kyltymätön kunnianhimo on tuhota kaiken. Onnekseen tuhlaajapoika lopulta tajuaa, mikä on tärkeää.

Musikaali tyylilajina on toisaalta nähty viihteellisenä spektaakkelina, jossa eivät yhteiskunnalliset aiheet syvempää painoa saa. MGM:n studiokultakauden Tanssivat sadepisarat (1954) ja Iskelmäkaruselli (1953) edustavat tätä kategoriaa tyypillisimmillään. Toissavuotinen La La Land (2016) puolestaan on surumielinen kunnianosoitus samaiselle studiokaudelle, eurooppalaisen tyylikauden taituri Jacques Demylle ja jazzmusiikille. Toisaalta natsi-Saksan nousua on käsitelty muun muassa sellaisissa klassikoissa kuin Cabaret (1972) ja The Sound of Music (1964). West Side Story (1961) lienee kuuluisin allegoria Romeosta ja Juliasta, joka ei ansiotta tasa-arvon ja solidaarisuuden merkityksen kuvaajana jää sekään. Moulin Rouge (2001) taas on meidän aikamme räväkkä ja lajityypin rajoja riepotteleva rock-ilotulitus, joka onnistui yhdistämään nykyhetkeä ja perinnettä.

Oli painotus mikä tahansa, eskapismi on aina ollut musikaalin yhteinen ja määrittävä nimittäjä. The Greatest Showmanilla olisi ollut mahdollisuudet asettua mihin tahansa eskapismilla manifestoivaan poteroon tai luoda oma tyylinsä. Nyt se tyytyy väistelemään jokaista potentiaalista kulmaa, mikä voisi tehdä siitä kiinnostavan. Koko asetelma on niin valju ja sokerinen, että happohyökkäys hiipii ikeniä pitkin aivoihin asti. Dynamiikassa uupuu niin draaman kuin musiikin puolesta, ja kaikkien ”sirkusfriikkien” tarinat on suitu harmittoman sisäsiisteiksi.

Eräänlainen yritys näpäyttää koko kritiikin legitiimiyttä taitaa olla Barnumia seurailevan tympeän kriitikon ylenkatse sirkusta kohtaan. Tämä ei arvosta teeskentelyn ja humpuukin areenaa, joka sirkus hänelle eittämättä on. Viihde on toisille itseisarvo sinänsä. Jos yleisö tykkää, mitä väliä on tiukkapipoisella kritiikillä?

Mutta elokuva ei onnistu viihdytyksessäkään teknisesti sujuvasta suorituksestaan huolimatta. Musikaaliksi sitä ei tohtisi oikein kutsua, sillä genre hengittää huolella koreografioiduista ja näyttävistä tanssikohtauksista sekä tietenkin ikimuistoisista tunnuksenomaisista kappaleista ja usein näppärästä käsikirjoituksesta.

The Greatest Showmanin musiikki on tämän päivän autotunetettua listapopin kaavalla tuotettua tusinatavaraa. Sikäli elokuva onkin aikansa tuote, ammentaahan musikaali aina päivän ilmiöistä. Tasapaksun scoren perusteella tämän päivän musiikillinen anti tosin näyttää aika surulliselta. Ruotsalaisen laulajatähden, jolle Barnum järjestää näyttävän turneen jahdatessaan mainetta ja kunniaa, yksinäisen paljas ja paikoitellen hauras esitys on ainoa, joka säväyttää.

Tanssin osuus on pakollisena kuriositeettina mukaan lisättyä, parin ryhmäkohtauksen verran nähtävää vaatimatonta hetkutusta. Käsikirjoituksen tökeryys jatkaa epäonnistuneiden osa-alueiden listaa. Elokuvan kohderyhmänä lienevät teinit, mutta, ja etenkin, tällekin katsojaryhmälle soisi tehtävän elokuvaa kunnianhimolla ja sielulla.

Läpilauletussa Les Misèrablesissa (2012) verevyyttä ja musikaalista taitoa osoittanut Jackman on ihan raamikas Barnumina ja tanssii ja lauleskelee mukavasti, mutta eipä hänelle mahdollisuuksia muuhun anneta. Raivostuttavinta on loistavan luonnenäyttelijä Michelle Williamsin haaskaaminen kultaisen vaimon ja äidin rooliin, jonka tehtävänä on hymyillen nojailla miehensä olkapäähän ja odotella tätä kotiin.

Kuten taiteen ja viihteen välisestä dialogista, olisi työväenluokkaisen Barnumin ja eliittitaustaisen Charityn törmäyskohdista voinut saada irti jotakin hillitöntä, rohkeaa ja räikeääkin. Mutta ei. ”Humpuukin prinssinä” tunnettu P.T. Barnum on saanut arvoisensa elokuvan.