The Greasy Strangler valkokangas

Digitaalinen levitys on Suomessa lisännyt teatteriensi-iltaan tulevien elokuvien määrää roimasti. Elokuvien kirjo ei samassa suhteessa ole moninaistunut, paikoitellen tuntuma on jopa päinvastainen. Geneeristen valtavirtaelokuvien hyöky tuntuu hukuttavan harvat marginaalisemmatkin tapaukset alleen. Suomessa vaihtoehtoista elokuvaa näkee valkokankaalla edelleen vain muutamilla harvoilla festivaaleilla, joista Night Visions on tunnetuimpia.

Night Visionsin osalta on otettu rohkea askel ja tuotu yleiseen teatterilevitykseen niin sanottu roskaelokuva The Greasy Strangler. Ponnahduslautana on ollut elokuvafestivaaleilla kertynyt maine, ja muun muassa Empire on nostanut The Greasy Stranglerin näkyvästi esille nimetessään sen vuoden parhaaksi komediaksi, joten ainakin elokuvaharrastajissa on katsojapotentiaalia.

Roskaelokuva on yhtä epämääräinen ja epätäsmällinen määrite kuin taide-elokuvakin ja osaltaan nämä toistensa ääripäitä edustavat kategoriat menevät välillä iloisesti myös ristiin. Yksinkertaistaen roskaelokuvat ovat halvalla tehtyjä huonoja elokuvia. Halpuus voidaan todeta melko objektiivisesti, mutta huonous riippuu määritelmästä ja määrittelijästä. Huonoutta on myös kahdenlaista, tahatonta ja tahallista. Roskaelokuvan ytimessä ollaan silloin, kun huonous on tahallista ja tekijöiden taholta tavoiteltua. The Greasy Strangler edustaa juuri tätä roskan ydintä. Se on itsetarkoituksellisen huono ja ärsyttävä niin hyvässä kuin pahassa.

Elokuva kertoo isästä ja pojasta. Huonotapainen, komenteleva ja rasvaa ahmiva isä-Ronnie (Michael St. Michaels) on entinen diskohirmu, joka aikamiespoikansa Braydenin (Sky Elobar) kanssa järjestää kävelykierroksia ja kertoo omasta päästään diskoajan juttuja hölmöille turisteille. Eräällä kierroksella Brayden rakastuu Janetiin (Elizabeth De Razzo), mikä aiheuttaa isässä mustasukkaisuutta ja vaarantaa isän ja pojan suhteen. Ronnie ei katso hyvällä häntä ärsyttäviä ihmisiä vaan käy rasvaan kastautuneena kuristamassa heidät – ja näitä ihmisiä riittää.

Räävitön kieli, alastomuus, eritteet, seksi ja gore ovat tunnetusti paheksuntaa synnyttäviä elementtejä, joihin roskaelokuvat nojaavat, eikä The Greasy Strangler ole poikkeus. Meikäläisessä valkokangastarjonnassa tämä on toki poikkeuksellista mutta roskaelokuvien pitkässä juoksussa elokuva ei tarjoa mitään ennennäkemätöntä.

Se olisi itse asiassa jo vaikeaa, sillä audiovisuaalinen kulttuuri on viime vuosikymmenten aikana räjähtänyt siinä määrin käsiin, että aidon shokeeraavuuden saavuttaminen lienee jo melko mahdotonta. Se, mikä 1970-luvulla sai silmät pyörimään päässä, aiheuttaa nykyään olankohautuksia. Mutta aina on toki niitä, jotka vaeltavat kulttuurikirjon läpi laput silmillä, jolloin The Greasy Stranglerin kaltainen itsetietoinen roskahupailukin saattaa järkyttää.

Kiehtovinta The Greasy Stranglerissa on sen itsetietoisuus ja tyylivaikutteiden jalostaminen teoksen tarkoitusperiä palveleviksi. Ohjaaja Jim Hosking on tiettävästi kertonut ensimmäisen pitkän elokuvansa vaikuttimiksi muun muassa David Lynchin ja Aki Kaurismäen elokuvat. Tälle löytyy elokuvasta myös katetta, sillä kummankin auteurin tyylistä löytyy viitteitä. Toki tämän tyyppisissä elokuvissa vaikuttimien kirjo on niin rikas, että tulkintakehyksiä löytyy lähes joka tarpeeseen, mutta suomalaisessa tulkintakontekstissa kaurismäkeläisyys on luontevin näkökulma, sillä katsoja hakee yhtymäkohtia tuttuudesta.

The Greasy Stranglerin näyttelytyylissä, replikoinnissa ja kohtausten asetelmallisuudessa sekä ennen kaikkea miljöön ajankuvassa näkyy selviä kumarruksia Aki Kaurismäen elokuviin, kun toisaalla absurdissa psykedeliassa ammennetaan Lynchin mielenmaisemista. The Greasy Strangler ei ole kuitenkaan vaikuttimiensa vanki vaan myös hyvin omannäköinen ja omilla ehdoillaan operoiva teoksensa.

Kiinnostavimmillaan The Greasy Strangler on silloin, kun elokuvan ihmissuhdekolmiosta rakennetaan vastaluentaa valtavirtaelokuvien stereotypioille ja rakenteille. Syvemmässä vastakulttuurisuudessaan elokuvalla on sisältöä Todd Solondzin jalanjäljissä, mutta niin sanotussa roskatasossaan elokuva on jopa aavistuksen tylsä, ainakin roskansa katsoneen silmissä. Pierut, eritteet ja sukuelimet menettävät merkityksensä oikeastaan aina, kun niitä alleviivataan. Onneksi nämä elementit eivät näkyvyydestään huolimatta ole The Greasy Stranglerissa liian hallitsevia, vaan tilaa on annettu myös äkkiväärälle ihmissuhdeluennalle.

Vastaluennan näkökulmasta elokuvaan on rakennettu varsin tyylitietoinen lopetus, jossa auringonlaskuun katsova katarsis on moraalisesti käännetty päälaelleen. Tältä tosin vedetään matto alta viisiminuuttisella psykedeelisellä epilogilla, joka toki istuu roskateosten epäsymmetriseen logiikkaan mutta alleviivaavuudessaan se nakertaa enemmän teoksen perusteita kuin tuo siihen mitään uutta ulottuvuutta.

Joka tapauksessa The Greasy Stranglerin kaltaisen elokuvan tuominen yleiseen valkokangaslevitykseen on kulttuuriteko. Välillä on tervettä räpiköidä valtavirtaa vastaan, katsoo ja tulkitsee elokuvaa mistä näkövinkkelistä tahansa.