The DUFF valkokangas

Valtataistelut koulun sisäisen hierarkian rikkomiseksi ovat aina olleet teinielokuvien sisäinen voimavara. Vaikka jo 1980- ja 1990-luvun high school -komedioista tutut ryhmät nousivat kyseenalaisiksi, ovat ne joutuneet antamaan tilaa 2000-luvun yksilökohtaisille leimoille. The DUFF tarkastelee ryhmän sisäistä dynamiikkaa ja sitä, miten se kertautuu sitä ympäröivässä maailmassa, kuten esimerkiksi Easy A (2010) tai G.B.F. (2013) jo sitä aiemmin tekivät.

The DUFF sanoo itsensä jo alkutekstien aikana irti Breakfast Clubin (1985) esittämästä ryhmäjärjestyksestä ja julistaa monileimaisuuden uutta aikaa. Ulkonäön tuoma arvostus ei kuitenkaan ole muuttunut ja tähän tosiasiaan törmää Bianca (Mae Whitman), joka saa kuulla olevansa suosittu vai kauniiden ystävättäriensä takia.

DUFF eli Designated Ugly Fat Friend on henkilö, jonka kautta ystäväpiirin suosioon on mahdollisuus päästä. Leimaa kantavia henkilöitä on kaikissa ryhmissä, sillä aina löytyy joku, joka ei ole yhtä suosittu kuin häntä ympäröivä ystäväpiiri.

Leima ei Biancaa miellytä ja kateus tulee hänen ystävyyssuhteidensa väliin. Tutun kaavan mukaisesti Bianca värvää itselleen opettajan naapurin suositusta jalkapalloilijasta Wesleysta (Robbie Amell). Vaihtokaupassa Wesley lupaa auttaa Biancaa pääsemään yli ujoudestaan, jos Bianca saa hänet läpäisemään tarvittavat kemian kokeet. Kaksikon läheinen ajanvietto ei kuitenkaan miellytä Wesleyn ex-tyttöystävää (Bella Thorne), joka kostaa Biancalle verisesti nettivideoiden välityksellä.

The DUFF kuljettaa sosiaalisen median asemaa nuorten elämässä kunnioitettavasti mukanaan. Se ei ole pelkkä visuaalisen kerronnan keino, eikä sitä unohdeta elokuvan edetessä. Lumipallon lailla paisuvat juorut ja riitelemisen uudet muodot on kuvattu kuitenkin kevyellä otteella ja vastaukseksi nettikiusaamiselle tarjotaan itsetunnon kasvattamista. Netinkäytön valvominen esitetään mahdottomana tehtävänä ja haittapuolien sijaan halutaan korostaa positiivisten uutistenkin löytävän kaikupohjansa yhtä nopeasti.

Kiltisti käyttäytyvässä The DUFFissa ei päästä irti kaikista teinielokuvien kliseistä, mutta se päivittää pirteästi 2000-luvun teinileffoja tuoden YA-tähtien joukkoon tuoreita kasvoja.

Pitkän uran television puolella tehneen Mae Whitmanin kemiat iskevät mukavasti kipinää Robbie Amellin kanssa. Biancan ei tarvitse kokea suurta muodonmuutosta päästäkseen piireihin, vaan tie vahvaan itsetuntoon on löydettävä sisältä. Teinielokuvien vakiokalustoksi jo muodostunut Allison Janney tuo elokuvalle tuttua särmää Biancan äitinä.

The DUFF jatkaa iloisesti high school -elokuvien perinnettä, vaikka loppua kohden hieman pehmittyykin. Vanhat luokittelut vaihtuvat uusiin, eivätkä valtahierarkiat ole katoamassa mihinkään. Uudelleen määrittelyn aikaan sijoittuva elokuva ottaa leimat omakseen ja kääntää niiden sanoman positiiviseksi itsensä määrittelyksi. The DUFFin kapinassa ei ole samaa kipinää kuin Easy An tarinassa, mutta se on särmikkäämpi kuin G.B.F. Suurempi kapinallisuus jätetään collegevuosille ja mutta elokuvan nuorelle katsojakunnalle tarjotaan tarpeeksi rajoja rikkovaa ajattelua ja kepeää huumoria.