The Commuter valkokangas

Espanjalaisohjaaja Jaume Coller-Serra on hyödyntänyt tehokkaasti Liam Neesonin Taken-elokuvista alkanutta toimintatähteyttä. Nyt vuorossa on parivaljakon neljäs yhteistyö, The Commuter.

Neesonin taival toimintatähdeksi ei ole ollut se tavanomaisin. Ensimmäisen Takenin ilmestyessä vuonna 2008 Neeson oli jo yli 55-vuotias, mutta huikealla karismalla jäyhä pohjoisirlantilainen on laittanut pataan kaikille nuoremmille muskelimiehille ja toimintasankareille yli kymmenellä toimintaroolillaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Viimeaikaisissa haastatteluissa Neeson on antanut ymmärtää, että olisi jättämässä toimintaroolit, mikä 65 vuoden iässä lienee ymmärrettävää, mutta on sinänsä sääli, sillä Neesonin karisma on kannatellut ne huonotkin rypistykset.

Näistä heikommista tekeleistä on vastannut muun muassa ohjaaja Jaume Collet-Serra. Hänellä on kyllä visuaalista silmää ja astetta perinteisempi ote toimintaan, mikä on lämmittänyt vanhan toimintaliiton katsojaa, mutta tarinallisesti Collet-Serran elokuvat eivät ole olleet kaksisia. Ilman Neesonia Unknown (2011), Non-Stop (2014) ja Run All Night (2015) unohtuisivat roskalaarin pohjalle.

Espanjalaisohjaaja on kuitenkin koko ajan parantanut juoksuaan ja The Commuter onkin selvä edistysaskel edeltäneisiin verrattuna. Elokuvan avausjakso on kuvakerronnallisesti taidokas ja tarinan alkuasetelmassa pedataan hyvin myös yhteiskunnallisia ja jopa yhteiskuntakriittisiä teemoja. Ensimmäisellä puoliskollaan elokuvassa on aineksia toimintajännärien eliittiin, mutta sitten käy kuten aiemminkin ja tarina alkaa luisua alamäkeen. Luisu ei ole onneksi yhtä jyrkkää kuin ohjaajan edeltävissä elokuvissa ja loppuun asti kantava toiminnallinen jännite pelastaa kokonaisuuden.

The Commuter tuo väistämättä mieleen lentokoneeseen sijoitetun ja vainoharhaiseen arvausleikkiin luottaneen Non-Stopin. Perusajatus on The Commuterissa hyvin samanlainen, mutta juna on lentokonetta huomattavasti dynaamisempi ympäristö mysteerin ratkomiselle ja siihen liittyvälle toiminnalle. Juna on toki kliseinen ja kaluttu suljetun paikan ympäristö, jota on hyödynnetty vastaavissa elokuvissa viime vuosina useasti, mutta silti Collet-Serra saa loihdittua rymisevään lähijunaan tiukan atmosfäärin ja kerronnallisen intensiteetin.

Elokuvan juonesta ei kannata sanoa yhtään mitään, sillä iso osa elokuvan viehätyksestä perustuu juonellisen palapelin kokoamiseen – oivaltamiseen. Lopputulos ei tosin yllä sille tasolle, jota palapelin ja alkuasetelman haastavuus lupailevat, mikä on todella sääli, sillä tarinaan on viritetty mielenkiintoisia teemoja, joiden pitkälle menevämpään käsittelyyn tekijöiden rahkeet eivät ole kuitenkaan riittäneet. Lopussa kuviota yksinkertaistetaankin kovalla kädellä kippaamalla kaikki yhteiskunnalliset teemat ulos junan kyydistä, jotta juoni saadaan kuitattua loppuun. Ero toimintaelokuvien eliittiin jää selväksi.

Perustoimintajännärinä The Commuter toimii kuitenkin kuin se kuuluisa junan vessa. Toiminnan konseptissa palaset ovat oikeilla paikoillaan. Toimintakohtaukset ovat simppelin vanhanaikaisia ja itse toimintakin pysyy kohtuullisen hyvin päähenkilön ikärealismin tasolla. Lopun finaalissa on toki nykytyylin mukaista paisuttelua, mutta perustasolla homma pysyy kuosissa.

Nähtäväksi jää, millainen on Neesonin toimintatähteyden tulevaisuus. Omien sanojensa mukaan myöhemmin tänä vuonna ensi-iltansa saava Hard Powder (2018) jää hänen viimeiseksi toimintaroolikseen. The Commuterin perusteella karisma kantaisi Neesonin toimintatähteyttä vielä pitkälle tulevaisuuteen.