The Boss Baby valkokangas

DreamWorks Animation on tuotannossaan profiloitunut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta mekastaviin vauhtianimaatioihin, joista monet ovat tasapainoilleet lapsille soveltuvien elokuvien harmaalla alueella. Parin vuoden takainen Madagascarin pingviinit oli päämäärättömässä mäiskeessään jo pohjanoteeraus, mutta The Boss Baby onnistuu vajoamaan vieläkin alemmas. Yli kahdenkymmen vuoden kriitikkotaipaleella ei silmiini muistu osuneen yhtä vastenmielistä ja epäonnistunutta koko perheen elokuvaa. Eikä kyse ole kukkahattupäisen aikuisen närkästymisestä, vaan kohderyhmäikäinen lapsikin piti elokuvaa huonona ja epämiellyttävänä harmistuessaan muun muassa siitä, että koiranpennuista tehtiin elokuvassa pahoja.

The Boss Babyn tekijöiden aivoituksia voi vain ihmetellä. Aivan alkumetreillä elokuva lupailee vielä kiinnostavaa tarina-asetelmaa, jossa perheeseen tuleva toinen lapsi mullistaa perhedynamiikan ja vie vanhemman lapsen silmissä liikaa vanhempien huomiota. Huumorilla problematiikkaa olisi voitu käsitellä hauskastikin, mutta ei tällä kertaa, sillä Boss Babyssa suunnataan aivan omiin sfääreihin.

Timin uusi pikkuveli osoittautuu vauvatehtaan keskikastin pomoksi, jonka tehtävä on sijoitusperheessään selvittää vauvatehdasta uhkaavan pentutehtaan uusi hittituote. Tarinassa vauvat ja koiranpennut kilpailevat aikuisten ihmisten rakkaudesta, ja koiranpennut ovat pääsemässä vauvoja suurempiin rakkausprosentteihin. 

Tarinan arvomaailma on juuri niin puistattava, miltä se kuulostaakin. Ilmeisesti yhdysvaltalaisessa kulttuurissa, jossa haikarat tuovat vauvat ja koiranpennut ostetaan lemmikkieläinliikkeistä, vauvojen ja pentujen tehdastuotanto ja tuotekehittely ovat ihan luonteva ajatus. Toki aikuiskatsojana tämän voisi tulkita ironisena kritiikkinä taantumuksellista kulttuuria kohtaan, mutta lapsikatsojalle tulkinta on täyttä utopiaa, ja tosiasiallisesti kulttuurikriittinen tulkinta on aikuisellekin lähinnä epätoivoinen yritys nähdä elokuvassa jotain myönteistä.

Elokuvassa ei nimittäin ole mitään myönteistä. Tim lyöttäytyy yksiin möreä-äänisen vauvapomon kanssa, jotta he saisivat tehtävän selvitettyä. Loput elokuvasta on sekavaa juoksentelua ja mäiskettä, ja tunnelma muistuttaa uhittelussaan ja kyräilyssään Yhdysvaltojen ja Venäjän nykyisiä välejä. Käsistä lähtenyttä käsikirjoitusta ei saada elokuvakerronnallisin keinoin mitenkään uomiinsa ja lopputulos on uuvuttavaa puuroa, jonka seuraamiseen lapsikin kyllästyi, kuten 3d-laseihinsa.

Boss Babyn kohdalla 3d on tavallistakin turhempi rasite, sillä elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi huoneissa, joissa syvyysulottuvuutta ei ole nimeksikään. Ison osan elokuvaa voikin katsoa ilman 3d-laseja, koska mitään syvyysefektiä ei edes ole.

Lopullisen naulan elokuvan arkkuun iski kahdeksanvuotias katsoja amerikkalaisen kaksinaismoralismin paljastavalla pohdinnallaan. Lapsikin todella miettii näkemäänsä ja audiovisuaalisella kulttuurilla on toden totta merkitystä lapsen ajatteluun.

Vauva-aiheisessa elokuvassa on luonnollisesti tilanteita, joissa vauvoilla ei ole vaatteita ja pyllyt näkyvät. Kahdeksanvuotias kysyikin elokuvan jälkeen vakavalla naamalla, miksi vauvoilta näkyi vain pyllyjä mutta pippelit oli sensuroitu pois?

Niinpä. Aikuisena yritti vastauksena selittää, miten kaikki ihmiset eivät pidä alastomuutta luonnollisena vaan sitä häpeillään ja peitellään. Tähän tuli lapsen suusta vastaus kuin apteekin hyllyltä: "Se on siis pahempaa kuin väkivalta." Sanattomaksi veti ja vastausta muotoillessani mielessä kihisi, miten elokuvatekijät pitäisi Aku Ankka -tyyliin kieritellä tervassa ja höyhenissä.