Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows valkokangas

Kesällä 2014 elokuvateattereissa pyöri Michael Bayn tuottama ja Jonathan Liebesmanin ohjaama upouusi Teenage Mutant Ninja Turtles – eli suomalaisittain Turtles-leffa, josta tuli jonkinmoinen hitti kriitikoiden haukuista huolimatta. Risut oli suunnattu lähinnä Michael Bayn suuntaan, johon Liebesmanin ohjausta verrattiin: mukana oli paljon alapäähuumoria, silpuksi leikattua toimintaa ja ällötyksiä. Silppurista oli tehty Transformerin näköinen robottisamurai ja juonessa oli enemmän aukkoja kuin reikäjuustossa.

Menestyksen vuoksi jatko-osalle näytettiin nopeasti vihreää valoa, mutta kritiikkiä on myös kuunneltu. Liebesman on jättäytynyt pois ohjaajan tehtävistä ja hänen tilalleen on otettu Dave Green. Poissa on myös Silppurin robohaarniska ja William Fichtnerin esittämä miljonääri-keksijä Sacks, jonka näkyvyys edellisen elokuvan pahiksena varjosti pahasti Silppuria. Fichtnerin piti alun perin esittää Silppuria, mutta fanipalautteen takia rooliin valittiin japanilainen näyttelijä.

Turtlesit asuvat edelleen viemäreissä ja yrittävät nauttia elämästään varjoissa, vaikka osa nelikosta kaipaakin ihmisten ilmoille. Samaan aikaan vankilasta paennut Silppuri kohtaa toisesta ulottuvuudesta tulevan Krang-nimisen olennon, joka kaipaa apua maailmanvalloituksessa. Silppuri suostuu avaamaan ulottuvuuksien välisen repeämän hänelle, jos Krang auttaa häntä pääsemään eroon kilpikonnista – halvalla meni, nimittäin maapallo.

Simppelistä juonesta voi jo päätellä, että meno on lähempänä 1980- ja 1990-luvun klassista animaatiosarjaa. Tähän viitataan myös lopputeksteissä, kun klassisen tunnarin päivitetty versio pärähtää soimaan. Tv-sarjasta tutut elementit, kuten toisesta ulottuvuudesta saapunut sotaherra Krang, supertankki-Technodrome sekä mutanttisoturit Bepop ja Rocksteady nähdään nyt ensimmäistä kertaa valkokankaalla. Mukaan on myös otettu aiemmista elokuvista tuttu lätkätappelija Casey Jones, jota esittää sympaattinen Stephen Amell, sekä Tyler Perryn esittämä professori Baxter.

Nostalgiaan nojaamisessa on puolensa, sillä nyt elokuvan tyhmimpiä ratkaisuja on aiempaa helpompi katsoa läpi sormien, kun elokuva ei edeltäjänsä tavoin tunnu koko ajan ottavan itseään liian vakavasti. Lähestymistavan haittapuolena on, että meno äityy paikoin harvinaisen lapselliseksi.

Juoni on kliseinen ja ohjaajan vaihdoksesta huolimatta toimintakohtauksista on edelleen vaikea saada selvää. Green yrittää tehdä jättimäistä fanipalvelusta vanhan animaation ystäville, mutta on vaikea kuvitella kenenkään aikuiskatsojan innostuvan elokuvasta, edes nostalgiamielessä.