Teen Spirit valkokangas

17-vuotias Violet Valenski (Elle Fanning) unelmoi laulajan urasta. Puolalaisimmigranttiperheestä ponnistava tyttö omaa sielukkaan äänen, mutta työläistausta Isle of Wightin saarella ei tarjoa mahdollisuuksia laulamiseen muuta kuin kirkon kuorossa ja lähikapakan lavalla. Kun maanlaajuinen Teen Spirit laulukilpailu saapuu saarelle hakemaan uusi kilpailijoita, näkee Violet vihdoin edessään mahdollisuuden johonkin suurempaan. Nuoren ikänsä vuoksi tyttö tarvitsee kuitenkin mukaansa tukihenkilön. Tätä roolia saapuu täydentämään entinen kroatialainen oopperalaulaja Vlad (Zlatko Buric).

Teen Spirit on esikoisohjaus edesmenneen ohjaaja-käsikirjoittaja Anthony Minghellan pojalta Max Minghellalta. Sivuosanäyttelijänä paremmin tunnettu Minghella on tarttunut elokuvaansa omalaatuisella otteella. Miehen käsikirjoittama pohjateksti noudattelee perinteisen tuhkimotarinan kaavamaisia liikkeitä, mutta ohjauksellinen linja hakeutuu jonnekin rosoisen indie-draaman ja harmaasävyisen neo-noirin välimaastoon.

Ohjauksen tyyli- ja sävyratkaisut ovat ymmärrettävissä. Useaan kertaan toistettu laulajatähtösen syntytarina on perinteisimmällään luottanut keveyteen, värikkyyteen ja eskapismiin. Minghella on tehnyt tietoisen valinnan lähtiessään uimaan oletuksia vastaan. Haalea, alakuloinen ja korosteisen realistinen maisema pyrkii etäännyttämään itsensä kauas laulukilpailujen loistosta ja kaupallisesta keinotekoisuudesta. Tyyli hakee ilmeisiä yhtymäkohtia Nicolas Winding Refnin rikoselokuviin, mitä myös korostaa ohjaajan elokuvissa usein nähdyn kroatialaisnäyttelijä Zlatko Buricin mukana olo.

Vastavirtaan soutaminen vaatii kuitenkin muutakin kuin vain rohkeutta. Korosteisemmin kokonaisuuden hallintaa ja tyylitajua. Tässä Minghellan kokemattomuus nouseekin nopeasti vastaan. Elokuvan sävyvalinta viihdyttää hetken ristiriitaisuudessaan, mutta siitä muodostuu myös sen raskain taakka. Tummapalettinen, depressiivinen ja inhorealistinen tunnelma hukuttaa alleen teoksen sielun ja intohimon. Elle Fanningin kalpeilta kasvoilta huokuu tyhjyys ja epävarmuus. Inhimilliseen hahmokuvaan kaipaisi kuitenkin enemmän.

Teen Spirit luo itsestään elokuvan, joka sulkee pakonomaisesti ulkopuolelleen. Sen konventionaalisiin juonikoukkuihin on vaikea sitoutua mukaan, kun muotokieli on jatkuvassa sodassa sisällön kanssa. Kaavoihin kangistuminen on oma lukunsa, mutta osaavat tekijät ymmärtävät kliseiden arvon nuorelle yleisölle suunnatun elokuvan formaatissa. Harkittu ohjauksellinen ote voi nostaa teoksen konventioidensa yläpuolelle, mutta Teen Spirit haluaa tyyliratkaisujensa kautta irtautua niistä, tavoitellen epätoivoisesti jotain autenttisempaa ja rehellisempää. Anarkistiset liikkeet kostautuvat lopulta yliyrittämisenä toimivuuden ja eheyden kustannuksella.

Se missä Minghella hallitsee kuvakielensä parhaiten, on musiikkikohtaukissa. Neon-valojen loisteessa sykkivästi luodut performanssit noudattelevat modernia musiikkivideoilmaisua, johon klubihenkiset tanssikappaleet soljuvasti istuvat. Nämä ovat teoksen harvoja hetkiä, kun muodon ja sisällön välillä vallitsee joku harmonia.

Pienet lupaukset eivät kuitenkaan riitä pitkälle. Teen Spirit on kuin teinielokuvien A Star Is Born, mutta ilman melodraaman tajua tai edes halua lähteä tekemään aidosti genren tyyliehdoilla toimivaa kokonaisuutta. Modernin musiikkimaailman markkinahenkistä sielunmaisemaa peilataan faustilaisella moraalitarinalla, jonka kautta elokuva lähinnä toistaa jo tuhanteen kertaan lausuttua sanomaa sielunsa myymisestä ja oman äänensä uhraamisesta.