Taxi Teheran valkokangas

Kaksikymmenvuotista elokuvantekokieltoaan Iranissa pureskeleva Jafar Panahi on vastakulttuurivihamielisen hallinnon äkäisyydestä huolimatta tehtaillut fiktion ja dokumentin rajapinnalla kuljeskelevia leffoja tasaiseen tahtiin. Tuorein näistä on Taxi Teheran (2015), jolle Berliinin elokuvajuhlien jury päätti antaa Kultaisen karhun.

Panahille langetetun pakotetun työttömyysjakson jälkeisestä ensimmäisestä teoksesta, This Is Not a Filmista (2011) on kulunut neljä vuotta. Ahdistunut ja systeemin epäreiluudelle kiukutellut Panahi on sittemmin vaihtunut humoristiseen, rajoituksista inspiraatiota ammentavaan velmuun. Koska Panahin nykyelokuvat ovat ikään kuin päiväkirjamaisia lukuja teokratian ikeestä, on mukava nähdä ohjaajakäsikirjoittajan hymyilevän.

Taksi on aliarvostettu matkailukeino. Usein hävyttömän halpa suharimatka on avoin ikkuna sellaisten kujien katuarkeen, jonne reissaaja päätyisi muutoin vain eksyessään. Samalla tarjoutuu myös poikkeuksellisen helppo ja vaivaton tapa tutustua paikalliseen duunariin. Sääli, että Suomessa tällaiseen kulttuurimatkailuun vain harvalla on varaa.

Taxi Teheranissa Panahi ajelee pitkin Iranin pääkaupunkia, ja vaihtuvien asiakkaiden kautta esittelee sekä häntä sapettavia että myös rivikansalaisten kohtaamia arjen kipupisteitä. Keskusteluissa on freesiä suorasanaisuutta, joka kuitenkin usein lipeää alleviivailuksi.

Raskaille aiheille luo vastapainoa kärsimyksestä, epätasa-arvosta ja kulmikkaista hahmoista kumpuava huumori. Se muistuttaa ihmisen kyvystä sopeutua ikäviinkin tilanteiseen, ja toisaalta kielileikki tuo ripauksen inhimillisyyttä Panahin taksin epämiellyttävimpien asiakkaiden limaiseen läsnäoloon.

Virkeimmillään Taxi Teheran on Panahin sukulaistytön hypätessä pelkääjän paikalle. Hunnun alta kaikuu sellainen litania hersyvää tärkeilyä, että kuvat eivät todellakaan sovi kliseisen hiljaiseen, alistettuun musliminaiseen. Nuoren suusta ehkäpä kuuluu tulevaisuuden ääni, jonka edessä ohjaajakäsikirjoittajakin – vanhemman sukupolven edustajana – osoittautuu ajoittain vanhaksi konservatiivipatuksi.

Amatöörinäyttelijöiden avustuksella toteutettuun ajeluun läpi iranilaisen yhteiskunnan tuo pirteän lisän sen tekemisen läpinäkyvyys. Panahi kääntää auton sisällä olevaa kameraa, hyödyntää omaa ja näyttelijöiden tähtäämiä kännyköitä sekä tiputtaa hyvän käsikirjoittajan tapaan välikevennysmäiset mummot tien sivuun, kun heidän trippinsä on tarinan kannalta saapunut päätökseensä.

Vaikka suomennoksen nimeen onkin ängetty sana “Teheran”, jää Iranin pääkaupunki hälyiseksi taustaksi. Tämä on elokuva ongelmista. Teheran on miljöö, jossa aina jahdattu ja epäilty kulttuurikapinallinen tallentaa ympäröivää todellisuutta mahdollisimman huomaamatta, jatkuvasti uusiin epäkohtiin törmäten.

Onnistuneimmillaan peittelemättömän avoin elokuva on toisaalta heikoimmillaan vähän turhan tärkeä itsestään. Näin esimerkiksi silloin, kun Panahi harmistuu piraattikauppiaan hyödyntäessä kaupanteossa ohjaajan tunnettavuutta. Kun tämä yhdistyy järjestelmän ongelmakohtien yltiöaggressiiviseen osoitteluun, syyllistytään yleisön aliarviointiin. Ikään kuin Panahi pelkäisi kuollakseen maailman unohtavan hänen olemassaolonsa.