Tár valkokangas

Alansa huipulla olevan ammattilaisen julkisen ja yksityisen elämän hajoamisesta on saatu aikaan monia upeita elokuvia, oli sitten kyse taiteilijan tai vaikkapa huumerikollisen tuhosta Arpinaaman (Scarface, 1983) tavoin. Harvemmin aihetta on kuitenkaan käsitelty niin ajankohtaisesti ja koskettavasti kuin Todd Fieldin elokuvassa Tár (2022), joka sijoittuu klassisen musiikin äärimmäisen kilpailtuun maailmaan.

Lydia Tár (Cate Blanchett) on rakettimaisesti urallaan edennyt kapellimestari, säveltäjä, kirjailija, hyväntekijä sekä monen muun alan yleisnero. Uusimmassa pestissään Tár on saanut johdettavakseen Berliinin sinfoniaorkesterin, jonka kanssahän valmistautuu esityssarjansa päättävän Mahlerin viidennen sinfonian johtamiseen, joka oli myös hänen mentorinsa Leonard Bernsteinin suosikkeja. Menestyksen paineet ja vaativan taiteilijan itsensä käytös ympärillään olevia ihmisiä kohtaan alkaa vaikuttaa hänen täydellisen elämänsä kulissien murentumiseen.

Sinfoniaorkesterin johtamisen korkeakulttuurinen maailma esitellään Tárin hahmon kanssa eriytyneenä valtayleisön todellisuudesta omaan akateemiseen kuplaansa. Tässä maailmassa menestyäkseen päähenkilön on täytynyt kovettaa itsensä ja tukahduttaa työläisjuuriensa vaikutus. Elokuvassa tämä maailma esitellään pitkien keskusteluiden kautta ymmärrettävästi ja purkaen sen ympärille liitettyä, mystisiäkin sävyjä saanutta arvostusta.

Tárin suhtautumisessa vanhoihin säveltäjämaestroihin, kuten Mahleriin, korostetaan miesten musiikillisia ansioita huolimatta yksityiselämän kyseenalaisista toimista. Aihe on ajankohtainen kulttuurialaa ravistelleen post-MeToo-ajan herättämien keskusteluiden ja asemansa vakiinnuttaneiden taiteilijoiden epäeettisen toiminnan kritisoinnin myötä. Tárin oma yksityiselämä sekä Whiplashista (2014) muistuttavat opetusmetodit ja valta-aseman väärinkäyttö alkavat myös herättää epätoivottua huomiota julkisuudessa.

Naistaiteilijoiden vaikeammin saavutettava korkea asema sekä sieltä putoamisen helppous ovat Fieldin elokuvan mielenkiinnon kohteina. Hieman samanlaisia teemoja käsiteltiin Brady Corbetin elokuvassa Vox Lux (2018), joka kuvasi pop-musiikin huipulle tragedian myötä nousevaa naisartistia. Kyseisessä elokuvassa Natalie Portman teki uransa parhaimpiin kuuluvan roolisuorituksen.

Tárissa saman tekee Cate Blanchett, joka on jopa aikaisempiin huippusuorituksiinsa verrattuna todellinen tour de force. Saksaa ja ranskaa sulavasti puhuva Blanchett opetteli hänelle kirjoitettua Tárin roolia varten johtamaan oikeaa sinfoniaorkesteria. Toimiessaan myös elokuvan tuottajana hänellä on vapaus viedä hahmoa äärimmilleen. Palkintogaalamenestys on jo osoittautunut taatuksi.

Hienot sivuroolit tekevät myös Koesoitto-elokuvassakin (2019) muusikkoa näytellyt saksalainen Nina Hoss, Tárin assistenttina sisäistä kamppailua käyvä ranskalainen Noémie Merlant ja oikea sellisti Sophie Kauer. Mieshahmot, kuten Mark Strongin esittämä Tária mielistelevä kapellimestari, jäävät taustalle vahvasti naisvetoisessa elokuvassa.

Tár on vaikuttava elokuva musiikin roolista tekijöidensä yksityiseen ja julkiseen elämään. Elokuva on ansaitusti ehdokkaana kuudessa Oscar-kategoriassa. Kate Blanchettin lisäksi pitkän tauon jälkeen palanneen Todd Fieldin ehdokkuus parhaan ohjaajan ja käsikirjoittajan pystien voittajaksi vaikuttaa Tárin hallitun kokonaisuuden valossa melko varmalta.

Elokuvan sanoma on lopulta siinä, että se paljastaa yhteiskunnallisen arvostuksen kohteemme, jotka eivät välttämättä vastaa yksilöiden todellisuutta. Se, mitä intohimolla työhönsä suhtautuva taitelija voi saada aikaiseksi myös marginaalisemman ja populaarimman kulttuurin tekemisen parissa, ansaitsee arvostusta.