Taken 3 valkokangas

Kolmanteen osaan edennyt Taken-elokuvien sarja lienee parasta, mitä Luc Besson on tällä vuosituhannella saanut aikaan. Nykyään käsikirjoittajana ja tuottajana häärivän Bessonin omista merkityksellisistä ohjaustöistä on ehtinyt vierähtää parikymmentä vuotta. Tyttö nimeltä Nikita (1990) ja Leon (1994) olivat eurotoiminnan suunnannäyttäjiä, joiden vaikutus ylsi aina Atlantin tuolle puolen.

Bessonin kovapintaisten, nopeatempoisten ja väkivaltaa suoraviivaisesti kuvanneiden elokuvien vaikutus on näkynyt amerikkalaisen toimintaelokuvan ryhtiliikkeenä tällä vuosituhannella, mistä Bourne-elokuvien ja uusien James Bondien menestys on ollut hyvä esimerkki. Bessonin käsikirjoittaman ja tuottaman Takenin (2008) menestys ei näin jälkiviisaasti ollut mitenkään yllättävää kuin ei myöskään totisen Liam Neesonin loistaminen pääosassa.

Neesonin esittämässä entisessä CIA-miehessä Bryan Millsissa on paljon samaa Daniel Craigin Bondin ja Matt Damonin Jason Bournen kanssa. Totiset miehet eivät paljoa puhu vaan toimivat. Neesonin käheä-äänistä karismaa lisää vielä iän tuoma itsevarmuus. Kolmannessa Takenissa yli kuusikymppinen Neeson laittaa pahiksia tantereeseen asenteella, joka saa kasariajan isot toimintatähdetkin näyttämään expendablesia leikkiviltä pikkupojilta.

Takenien vahvuus on yksinkertaisuus ja suoraviivaisuus. Ne ovat tiheän jännitteen varaan ladattuja toimintaelokuvia, eivät mitään muuta. Yksinkertaisessa reseptissä on ongelmansa, kun sitä venytetään useampaan elokuvaan. Taken-sarja ei tässä mielessä ole mitenkään verrattavissa Bourne-sarjaan, jonka tunnelma ja rytmi kiristyivät osa osalta. Takeneissa veivataan sama tarina kerta toisensa jälkeen ilman, että kokonaistarinaan saadaan lisää syvyyttä.

Ei liene mikään yllätys, että kolmannessakin Takenissa Millsin perhe joutuu uhatuksi, jolloin perheen pää pistää puoli kaupunkia tasaiseksi. Tällä kertaa kulissina toimii Los Angeles. Uutta jännitettä armottomien rikollisten rinnalle on tuotu Forest Whitakerin esittämällä poliisilla, joka jahtaa rikollisia jäljittävää Millsia. Toimivimmillaan elokuva onkin ensimmäisellä tunnillaan, joka rakentuu kiihkeän ajojahdin varaan. Kulminaatiopisteenä on moottoritiekohtaus, jolla kunnioitetaan aina linkkuun menevää rekkaa myöten William Friedkinin mestariteosta Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985).

Kohtauksessa myös korostuu taiteilijan ja rutinoitujen ammattilaisten ero. Siinä missä Friedkin rakensi takaa-ajosta kokonaisuuden, jolla oli merkitystä niin tarinan kuin sen hahmojen kehityskaarien kannalta, Takenissa vain rutataan ja lennätetään autoja mahdollisimman näyttävästi. Tämä on laajemminkin nykytoiminnan ongelma. Visuaalisesta näyttävyydestä ja hengästyttävästä temposta on tullut itseisarvo. Tarina on renki, joka taluttaa toimintavankkureita kohtauksesta toiseen.

Takenin ohjaimissa toistamisen ollut Olivier Megaton on asiansa osaava tusinasuhari. Hän saa elokuvan tarvittavaan liikkeeseen mutta tarina ja hahmot jäävät paperille kirjoitetuiksi. Viimeisessä kolmanneksessa tarinan jännite lässähtää, kun poliisien takaa-ajo jää taka-alalle fokuksen siirtyessä Millsin ja rikollisten välien selvittelyihin. Millsin haavoittumattomuus luotisateessa nousee supersankarimaisiin mittasuhteisiin ja vain Neesonin luodinkestävä karisma kannattelee elokuvaa sen löylynlyömässä loppukimarassa.

Kolmannen Takenin on ilmoitettu päättävän elokuvasarjan. Jäänee nähtäväksi miten käy. Ainakin loppu on kirjoitettu siten, että jatkon kannalta pulla on hyvin uunissa. Neesonin iän huomioiden hänen osallisuutensa tulevaisuudessa lienee epävarmaa, hänhän ilmoitti vetäytymisestään jo toisen Takenin jälkeen. Elokuvasarjaa on tuskin mielekästä jatkaa ilman sen karismaattista päähenkilöä. Olihan neljäs Bourne-elokuvakin lähinnä jäähdyttelyä, kun Matt Damon vetäytyi pääroolista.

Kolmas Taken on edeltäjiään vartin pidempi. Toimintaelokuvan keston venyttäminen harvoin palvelee itse teosta, kuten ei nytkään. Toimintaelokuvan ystävälle kyseessä on kuitenkin varma valinta. Elokuvan kohdalla tietää tarkalleen, mitä on odotettavissa. Taken 3 on kuin se kuuluisa junan vessa: ei mikään elämys, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva.