Syksyn jälkeen saapuu kevät valkokangas

Suomessa yleisellä historiankirjoituksella luotiin vuosikymmenten ajan mielikuvaa yhteen hiileen puhaltavasta kansakunnasta. Syy oli selvä ja ymmärrettävä. Sodan runtelema maa oli saatava jaloilleen ja kehityksen tielle. Kohti vakaampaa huomista on helpompi kulkea yksissä tuumiin ongelmat maton alle lakaistuina kuin eripuraisina ja riidellen.

Viime vuosikymmenten historiantutkimus on kuitenkin tuonut esiin yhä enemmän menneisyyteemme liittyviä kipupisteitä, jotka tuovat historiakäsitykseemme perspektiiviä. Nykyään tiedämme, että Suomessa ei käyty itsenäistymisen jälkeen vapaussotaa vaan verinen sisällissota. Toisen maailmansodan jälkeen ei vain palattu takaisin koteihin ja jatkettu arkea, vaan sota jätti jälkeensä paljon traumoja ja traumatisoituneita ihmisiä eikä evakkojen asuttaminen ja jälleenrakennuskaan aivan ongelmitta sujunut.

Näitä kipupisteitä on käsitelty myös elokuvissa, mutta ei mitenkään liiaksi. Pikemminkin päinvastoin populaareissa taidemuodoissa historiaa pitäisi käsitellä uusista tulokulmista jopa enemmän, jotta historiakäsitys omasta menneisyydestämme avartuisi laajemmalla tasolla. Suomessa on läpikäyty paljon sellaista, mitä uutiskuvat maailmalta nykyään näyttävät, mutta tämä osa menneisyydestämme on jäänyt vähemmälle huomiolle, mikä vääristää historiakuvaamme ja sitä kautta maailmankuvaamme. Tietämättömyys on polttoainetta ennakkoluuloille ja suvaitsemattomuudelle.

Suomessa läpikäytiin sodan jälkeen mittava pakolaiskriisi, kun sadat tuhannet joutuivat jättämään kotinsa ja evakot sijoiteltiin ympäri Suomea. Hieman eri tavoin puhuvat, hieman erilaisesta kulttuurista tulevat ja mahdollisesti eri uskontoa harjoittavat ihmiset poikkesivat monesti sijoituspaikkakuntiensa väestöstä, mikä herätti ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuuttakin.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Annika Grof on ensimmäisessä pitkässä näytelmäelokuvassaan Syksyn jälkeen saapuu kevät tarttunut tähän aiheeseen. Siinä missä Markku Pölönen kuvasi Omassa maassa (2018) sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamisenaikaa uudisraivaajahenkisen nostalgian kautta, Grofin painotus on ankeassa realismissa.

Evakkoperhe yrittää sinnitellä elämässä eteenpäin uudella asuinsijallaan. Perheen tyttärellä on salasuhde paikalliseen naimisissa olevaan mieheen ja tilanne eskaloituu heinävarkauden myötä. Tunteet nostavat pintaan ikäviä sävyjä saavia sanoja ja tekoja.

Elokuvan tematiikka on ajatuksen tasolla korosteisen merkityksellistä ja johdettavissa nykyisyyteen, mutta tämä ei valitettavasti välity lopputuloksesta, jota vaivaa tarinallinen sekavuus. Syksyn jälkeen saapuu kevät tuo mieleen Rax Rinnekankaan elokuvat. Taustalla on vahva tematiikka, mutta sen esiintuominen elokuvallisen ulosannin kautta jää epämääräiseksi ja jäsentymättömäksi.

Elokuva ei ole kuvataidetta vaan kertovaa taidetta. Kuvataiteessa vastaanottaja rakentaa staattisesta teoksesta itselleen tunnelman, tarinan ja niiden tulkinnan. Elokuvassa tunnelma ja tarina annetaan valmiina vastaanottajalle, joka tulkitsee teosta annetun pohjalta. Yksittäiset vahvatkaan kuvat ja kohtaukset eivät tee elokuvasta merkityksellistä vaan kokonaisuus, se, miten kuvat ja kohtaukset luodaan ymmärrettäväksi ja teemojaan välittäväksi tarinaksi. Grofin kuten Rinnekankaankin elokuvissa vastaanottajan on tehtävä töitä löytääkseen tämän tarinan, eikä sitä välttämättä silti löydä.

Kun tarinaa ei löydä, henkilöt ja tapahtumat jäävät etäisiksi eikä samaistumiseen tarvittavia emootioita synny. Teos jää visuaalisesti etäännytetyn kylmäksi eikä tekijänsä visio enää välity vastaanottajalle. Lopputulos näyttäytyy sellaisena, mitä usein luonnehditaan absurdisti taide-elokuvaksi.

Elokuvan ei tietystikään pidä olla muottiin puserrettua vaan erilaisuus on rikkautta. Erilaiset esteettiset tyylit ja narratiiviset ratkaisut tekevät elokuvasta kiehtovan. Raja kiehtovan ja tylsän välillä on kuitenkin häilyvä. Aikanaan J-P Valkeapään esikoinen Muukalainen (2008) oli niin kiehtova kuin tylsä, ja kiehtovuus piili ennen kaikkea tekijänsä ilmeisessä taitopotentiaalissa tehdä merkityksellisiä teoksia. Samaa kiehtovuutta ei Grofin elokuvasta löydä.