Sydänpeto valkokangas

Aiemmin lyhytelokuvia tehneen Aino Sunin käsikirjoittama ja ohjaama suomalais-ranskalainen Sydänpeto kertoo nuoresta räppiä tekevästä Elinasta, joka ranskalaisen äitinsä kanssa muuttaa Suomesta Ranskaan äidin uuden miehen luokse. Miehellä on samanikäinen tytär kuin Elina, tanssia harrastava Sofia, johon Elina ihastuu.

Sydänpedon ytimessä ovat nuoren ensirakkauden tunteet, joiden synnyttämät mielikuvat saattavat kokijassaan nousta todellisuuden edelle. Elinakaan ei täysin ymmärrä ihastumisensa yksipuolisuutta, joten tunteiden palossa ohitetuksi ja torjutuksi tuleminen aiheuttaa voimakkaitakin vastareaktioita, eivätkä seuraukset ole aina hyviä.

Nuorelle Sydänpeto lienee toisenlainen elokuvakokemus kuin aikuiselle, jolle on haastavaa samaistua elokuvan yksioikoiseksi jäävään tarinaan ja tunnemaailmaan. Varttuneempi katsoja kyllä tunnistaa nuoren voimakkaat tunteet ja osaa ymmärtää niitä omiin kokemuksiinsa peilaten, mutta tunteiden putkijuoksusta on vaikea rakentaa pitkää elokuvaa kannattelevaa katsomisjännitettä tarinan muiden teemojen jäädessä sivummalle.

Muutto toiseen maahan, taakse jäävät kaverit, uusi koti, uusi perhe, suhde isään… kaikki nämä ovat elokuvan olennaisia teemoja, jotka heitetään ilmoille, mutta joista ei oteta sen kummempaa koppia. Ne jäävät taustanauhaksi Elinan pakkomielteiseksi kehittyvälle ihastukselle Sofiaan. Elokuvan loppupuolen käänteiden olisi suonut tulevan jo aiemmin, sillä psykologiseen kauhuun viittaavat elementit olisivat vieneet elokuvaa selkeämmin kauhun suuntaan, mikä olisi elokuvakerronnallisesti syventänyt nyt tavanomaiseksi jäävää rakkaustragediaa.

Syrjäänvetäytyväksi ja ujoksi hahmoteltu Elina on henkilöhahmona motivoitu uskottavaksi, eikä yläluokkainen Sofiakaan jää hahmona heikommaksi. Nuoret näyttelijät, Elsi Sloan ja Mathieu Kassovitzin tytär Carmen Kassovitz, onnistuvat rooleissaan, mutta rakkaustragedian kaipaama intensiteetti jää vaillinaiseksi. Sinänsä elokuva tavoittaa epävarman nuoren pidättyväisyyden tunnekuohujensakin pauloissa, mutta draaman kannalta tämä jättää elokuvan osin laimeaksi, vaille sitä voimaa, jota elokuvan klubi- ja tanssikohtauksissa on tarjolla.

Parhaimmillaan Sydänpeto on musiikin ja tanssin äärellä. Varsinkin räpille, jota on perusteltua pitää nykylyriikan yhtenä ilmaisuvoimaisimpana muotona, olisi toivonut enemmän tilaa. Audiovisuaalisesti Elinan räpin ja Sofian tanssin ympärille luoduissa kohtauksissa on sitä intensiteettiä ja rytmiä, mitä olisi toivonut koko elokuvaan ja sen kerrontaan. Nyt kaikesta hyvästä yrityksestä huolimatta Sydänpeto jää rakkaustragedian muotoon puetuksi konventionaaliseksi nuorisoelokuvaksi, jossa perustarinan myötä tuodaan esiin ajan ilmiöiden kääntöpuolia ja vaaroja harkitsemattomasta somen käytöstä huumeisiin.

Se, miten elokuvan ottaa vastaan, riippunee paljolti katsojan omasta positiosta. Nuorelle asiat näyttäytyvät toisin kuin aikuiselle. Vastaanottosidonnaisuus ei kuitenkaan peitä tai poista elokuvan kerronnallista tasapaksuutta eikä sitä, miten tarinaa syventävät sivuteemat jäävät vaillinaisesti hyödynnetyiksi.