Supermarsu valkokangas

Lastenkirjoihin pohjautuvat filmatisoinnit ovat olleet jo pidemmän aikaa näkyvä ilmiö kotimaisella elokuvakentällä. Risto Räppääjät, Onnelit ja Annelit sekä Tatut ja Patut ovat muodostuneet katsojahiteiksi, joiden suosiolle ei hiipumista näy. Rautaa on taottava sen ollessa kuumaa, minkä vuoksi myös uusia kotimaisia lastenelokuvia pulpahtelee pinnalla lähes vuosittain. Nyt virtaan hyppää mukaan Joona Tenan ohjaama Supermarsu, joka pohjautuu Paula Norosen luomaan kirjasarjaan ja erityisesti sen kolmanteen osaan Emilian päiväkirja – Supermarsu pelastaa silakat.

Tarinassa alakoululainen Emilia (Ella Jäppinen) saa lemmikkimarsun, jonka purema aiheuttaa nuorelle tytölle yllättäviä kykyjä. Aina kun Emilia ottaa hörpyn lemmikkinsä juomapullosta muuttuu hän lentokykyiseksi supermarsuksi. Supermarsun apua kaivataankin pian, sillä läheiseen poukamaan vuotanut margariinitehtaan myrkkyputki on saanut vesistön silakat raivon valtaan. Emilian täytyy keksiä keino auttaa silakoita ennen kuin tapahtumat riistäytyvät pahemmin käsistä.

Kevyt ekokritiikki lyö kättä lastenelokuvien perinteisten opetusten kanssa. Silakoiden kotivesien saastuminen ja siitä seuraava koko kaupunkia ravisteleva kaaos vievät tarinaa eteenpäin, mutta elokuvan ydinteemat kietoutuvat enemmän Emilian ja tämän koulukiusatun kaverin Simon (Viljami Lahti) välille. Supersankarien perinteisen moraalipuntaroinnin sijaan elokuva painottaa sanomassaan rohkeutta olla oma itsensä ja seistä kavereidensa tukena.

Tenan ja Norosen yhdessä työstämä käsikirjoitus taivaltaa temaattisesti vähän turhankin usein nähdyssä maastossa, mutta kuitenkin ilman väkinäisyyttä tai korosteista saarnaavuutta. Huomiopiste pysyy kiitettävästi päähenkilöidensä tasolla, mikä kotimaisten lastenelokuvien kohdalla ei ole aina mitenkään itsestään selvää. Tilaa ei uhrata liiaksi aikuisten ylilyödyille sketsihahmoille eikä kokonaisuus missään vaiheessa kallistu komedianäyttelijöiden tympeäksi varietee-show'ksi.

Silti ohjaukselliseen otteeseen jää kaipaamaan lisää draivia. Lastenelokuvien heittäytyvä tunnelma herää henkiin hetkittäin, mutta sammaltelee tämän tästä kerronnan suvantokohdissa ja tarpeettomassa toisteisuudessa. Korkealentoisen ja mielikuvituksekkaan pohjatarinan puitteissa energisyyttä olisi voinut säännöstellä kerta-annoksen lisää. Nyt jäntevyyden hukkuessa jää elokuvastakin turhan usein haalea jälkimaku.

Pahiten karille on kuitenkin ajettu teknisellä puolelle. Tietokoneanimoidun kuvan yhdistäminen live-elokuvaan on edelleen harvojen hupia suomalaisissa tuotannoissa ja Supermarsu on ikävä muistutus siitä, miksi näin on. Mainosmateriaaleihin näkyvästi läimitty verkkariasuinen nimikkojyrsijä on tasan niin järkyttävä ilmestys kuin mitä kuvitella saattaa. Muovinen, nykivä ja lähinnä pelottavan näköinen efektipläjäys on kuin muumioitu muisto tietokoneviritelmien varhaiskaudelta. Eikä elokuvan CGI-tuotoksissa ole muutenkaan hirveästi hurraamista.

Tuotantoresursseilla voidaan perustella lopputulosta tiettyyn rajaan asti, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että halpaakin halvempi 3D-animaatio on silti auttamatta elokuvan heikoin ja näkyvin lenkki. Kaiken lisäksi modernien Smurffien ja Pikkuoravien parissa kasvanut kohdeyleisö tuskin on elokuvaa kohtaan läheskään näin anteeksiantava.

Onneksi nuoret kyvyt kannattelevat elokuvaa ulkoisten puutteiden varjossakin. Supermarsun kauttaaltaan tasokas näyttelijätyö konkretisoituu varsinkin sen kahdessa päätähdessä. Viljami Lahti tekee onnistuneen roolisuorituksen pidättyväisenä ja eleettömänä Simona ja persoonallinen Ella Jäppinen on puolestaan nappiosuma elokuvan pääsankarina Emiliana. Nuoresta näyttelijästä tullaan epäilemättä kuulemaan vielä jatkossakin, vaikka Supermarsun tarina ei elokuvamuodossa tämän pidemmälle jatkuisikaan.