Supermarsu 2 valkokangas

Paula Norosen Supermarsu-kirjojen ensimmäinen elokuvasovitus ei lunastanut paikkaansa kotimaisten lastenelokuvien kärkikaartissa. Neljän vuoden takaisessa elokuvassa peruspalikat olivat suunnilleen kohdillaan, mutta tekninen toteutus eritoten tehosteiden osalta aiheutti kaikessa kotikutoisuudessaan lähinnä painajaisia. Katsojia elokuva tavoitti sen verran mukavasti, että jatkoelokuvalle oli mahdollisuutensa.

Lähes poikkeuksetta jatko-osat jäävät ensimmäisen teoksen jalkoihin, kun samaa konseptia veivataan uudestaan läpi. Säännön vahvistavia poikkeuksia kuitenkin on, päällimmäisenä mieleen tulee Paddington 2, joka oli kaikilla osa-alueilla ensimmäistä Paddingtonia parempi. Supermarsu 2 ei ole ehkä samanmoinen onnistuminen, mutta on selkeä parannus ensimmäiseen Supermarsuun.

Silmiinpistävin parannus ovat tehosteet, jotka ovat nyt ajanmukaisia. Maailmaa ei näillä tehosteilla valloiteta, mutta painajaisista ei tällä kertaa ole pelkoa. Tehosteet ovat asianmukaisia eikä niihin kiinnitä juuri huomiota. Ja hyvä niin, silloin ne täyttävät tehtävänsä parhaiten.

Supermarsu-Emilian ja kaverinsa Simon näyttelijät ovat toiseen elokuvaan vaihtuneet, mutta keskeisten aikuisten näyttelijät ovat pysyneet ennallaan. Parasta Supermarsussa on lapsen näkökulma, asioita tarkastellaan lapsen vinkkelistä ja toimijat ovat lapsia. Hienoisesti kummalliset aikuiset ovat selkeästi sivummalla. Fokus on lastenelokuvassa tärkeä, sillä se on kohderyhmäikäisen samaistumiselle välttämätöntä, ja Supermarsu 2:sessa samaistuminen toimi ainakin yhdeksänvuotiaan osalta.

Täysin samaan tyytyväisyyteen ei ole aihetta itse tarinan ja kerronnan osalta. Ensimmäisen Supermarsu-elokuvan tavoin nytkin mukana on tärkeä ympäristöteema liittyen tällä kertaa mehiläisiin, joita Emilia ja Simo yrittävät pelastaa. Lapsikatsojalle teema ei tosin kovin hyvin auennut, mikä ei sinällään ole ihme, sillä tarinaan on ängetty turhan paljon elementtejä, mikä saa elokuvan vaikuttamaan aikuisenkin silmiin sekavalta. Sisällöllinen runsaus on lähtöisin kirjallisesta alkulähteestä, mutta elokuvaan asioita olisi pitänyt reilulla kädellä yksinkertaistaa. Lukuisten henkilöhahmojen ja tulevaisuuteen hyppimisten melskeissä lapsen on vaikea keskittyä olennaiseen.

Parhaimmillaan Supermarsu 2 onkin niinä hetkinä, kun elokuvassa on maltettu olla yksinkertaisten perusasioiden äärellä. Mieleen jäävät erityisesti lasten väliset kohtaukset ja kaveriasioiden käsittely sekä ne arvokkaat hetket, kun Emilian remontti-intoinen äiti malttaa keskeyttää puuhastelunsa kuunnellakseen tyttärensä asiaa ja jutellakseen hänen kanssaan. Lastenelokuvassa tietty yksinkertaisuus on valttia ja vähemmän on usein enemmän. Onneksi näitä hetkiä on toisessa Supermarsussa riittävästi suitsimaan välillä laukalle lähtevää tarinaa.

Oman leppoisan lisänsä elokuvaan tuo vahvalla murteella viisauksiaan veistelevä mehiläinen, jonka sananparsiin on hyvä hektisessä elämänmenossa pysähtyä: ”Älä hättäile, istu mättäälle.”