Star Wars: The Last Jedi valkokangas

Ensimmäinen ritarikunta on ottanut vallan galaksissa ja kapinalliset ovat joutuneet ahtaalle. Finn (John Boyega) ja Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät galaksin laidalle etsimään ratkaisua kapinaliikkeen pelastukseksi. Samaan aikaan toisaalla Rey (Daisy Ridley) aloittaa jedikoulutuksensa Luken (Mark Hamill) kanssa ja saa tietää Kylo Renin (Adam Driver) menneisyyden tapahtumista, jotka saivat hänet siirtymään Voiman pimeälle puolelle.

Moderni Star Wars -trilogia on edennyt toiseen osaansa. Ylihypetetystä Force Awakensista on toivuttu, ja useimmat arvostelijat ovat varmasti tiputtaneet sille antamistaan viiden tähden arvioista tähden tai pari pois. Ajatukseen siitä, että avaruusseikkailuja ilmestyy tästä lähtien joka vuosi, on tullut uusi normaali eikä yksikään uusi Star Wars ole enää täysin edeltäjiensä kaltainen tapaus.

Uusi tilanne on selvästi vaikuttanut moniin sarjan faneihin, joiden mietteet The Last Jedista ovat olleet lukemieni perusteella totuttua kriittisempiä. Jopa syntisen huono Rogue One oltiin valmiina hyväksymään annettuna, mutta Last Jedin faneilta saama vastaanotto vaikuttaa ristiriitaiselta, jopa pettyneeltä, mikä näin aikaisessa vaiheessa on Star Wars -elokuvalle ennen kuulumatonta. Hitti siitä tulee varmasti, mutta vain aika näyttää, mikä sen paikka sarjan sisäisessä arvojärjestyksessä on.

Fanien esittämässä kritiikissä on myös perää. Last Jedi on hyvä mutta viallinen elokuva, ja koko elämäni tätä elokuvasarjaa rakastaneena pystyn hyvin näkemään, mistä pettymys kumpuaa. Elokuvassa on paljon älyttömiä hetkiä, mutta myös kokonaisia jaksoja, jotka kestävät vertailun sarjan parhaimpien kanssa. Se ei tunnu yhtä hiotulta kuin Force Awakens, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia riippuen siitä, keneltä kysytään.

Siinä missä parjattujen esiosien (Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys, Sithin kosto) ongelmana oli täydellinen piittaamattomuus rakastetun alkuperäistrilogian yksityiskohdista, moderneja elokuvia (Force Awakens, Rogue One) on vaivannut orjallinen hampaattomuus. Ne tuntuivat robottien kirjoittamilta studioleffoilta, jotka pyrkivät miellyttämään ihan kaikkia. Niistä puuttui oikea sydän.

Last Jedi tuntuu ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnsonin elokuvalta. Sen ratkaisut ovat rohkeita ja yllättäviä, mutta se kärsii edelleen samasta fanipoika-mentaliteetista kuin Force Awakens, mikä estää sitä nousemasta alkuperäisen trilogian tasolle. Se on jo lähtökohtaisesti niille alisteinen, koska sen tekijät rakastavat alkuperäisiä elokuvia eivätkä osaa tai halua peitellä innostustaan, kun he saavat jättää jälkensä saagan historiaan.

Yksi Last Jedin alleviivaamista teemoista on menneisyyden tappaminen uuden tieltä, minkä voi lukea vastauksena Force Awakensin saamaan kritiikkiin – kuolemantähtineen ja droidijahteineen sitä on parjattu Tähtien sodan (1977) uusintaversioksi, remix-elokuvaksi, joka ei tuonut tarpeeksi uutta isompaan tarinaan. Teeman toivoisi olevan vastaus kaltaisteni fanien huutoon: keksikää jotain uutta.

Näin Force Awakensia hylkineenä minun on pakko myöntää yllättyneeni, kun huomasin pitäväni Last Jedista. Vanhoja kohtauksia lainataan edelleen, mutta niihin on upotettu tarpeeksi tuoretta kulmaa ja odottamattomia juonenkäänteitä, jotta elokuva ei tuntuisi täysin edeltäjiensä kopiolta. Mukana on myötähäpeää herättäviä vitsejä, mutta ei yhtä paljon kuin Force Awakensissa. Kokonaisuus on synkkä ja jännittävä.

Kuten monet nykyelokuvat, myös Last Jedi kärsii mammuttitaudista. Se on kaksi ja puolituntisena järkäleenä ylivoimaisesti pisin Star Wars -elokuva, eikä runsas kesto tunnu perustellulta. Mukana on esimerkiksi ylipitkä kasinoplaneetalle sijoittuva jakso, joka olisi aiemmissa elokuvissa kuitattu ilman tarpeetonta toimintakohtausta. Ja kun elokuva tuntuu saavuttaneen luonnollisen loppunsa, se jatkuu vielä puoli tuntia, mikä on todella puuduttavaa ja jättää varmasti ainakin osalle katsojista pahan jälkimaun suuhun. Tämä on sääli, koska aivan viimeistä taistelukohtausta edeltävä yhteenotto on oikeasti jännittävä ja toteutuksessaan vangitseva.

Last Jedi jättää siis edelleen paljon toivomisen varaa, mutta toisin kuin edeltäjillään, sillä on oma identiteetti. Sen päälle kelpaa rakentaa.