Spider-Man: No Way Home valkokangas

Järjestyksessään vuoden neljäs Marvel Cinematic Universen elokuva Spider-Man: No Way Home on vuoden paras Marvelin julkaisu elokuvarintamalla. Hauskan julkaisusta teki se, että samana päivänä ilmestynyt uusin Hawkeye-tv-sarjan jakso paljasti saman asian kuin elokuva. Marvelistien joulu koitti tämän myötä viime keskiviikkona tuttujen ja kaivattujen hahmojen comebackin myötä.

Elokuva jatkaa suoraan tismalleen samasta kohtauksesta, johon Spider-Man: Far From Homen (2019) end-credit scene meidät jätti. Tästä rysähtääkin sellainen vauhti päälle, että penkistä on pideltävä kiinni. Easter egg -paljastuksia ja viittauksia vilisee oikealta ja vasemmalta, ja Marvel-faneja hemmotellaan.

Peter Parker (Tom Holland) saa kerralla suuren julkisuustaakan niskaansa median mahtipontisen ja armottoman epäreilun höykytyksen johdosta, mitä ei kenellekään teinille toivoisi. Tämä ei vaikuta pelkästään Peteriin vaan myös hänen lähipiiriinsä. Korjatakseen vaikutukset Peter kääntyy Sorcerer Supremen vaativasta roolista vapautuneen Stephen Strangen (Benedict Cumberbatch) puoleen, joka lupaa auttaa, joskin varoittaa myös mahdollisista pahoista seurauksista. Peterin persoonallinen tapa höpötellä koituu kohtaloksi tällä kertaa, ja asiat jatkavat pieleen menemistä yllättävällä tavalla. Seuraukset alkavat vyöryä muista universumeista tämän Peterin päälle vanhojen pahisten – ja hyvisten – muodossa.

Aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsissa jo opittiin, että multiversumi on nykyisen MCU:n elokuvajakson eli phase 4:n vahva kohde. Multiversumi osoittautuu tässä elokuvassa petollisemmaksi kuin Shang-Chissä, ja sen monikerroksellisuus sekä -ulottuvuus näyttäytyy kertaheitolla. Valkokankaalle palaa vanhoja tuttuja aikaisemmasta Sam Raimin trilogiasta ja viime vuosikymmenellä ilmestyneestä The Amazing Spider-Man -elokuvaduosta (2012 ja 2014).

Näkyvin muutos on hahmojen syvyys. Tämä on yllättävän toimivaa näinkin lyhyessä ajassa, vaikka elokuva onkin kaksi ja puolituntinen. Hahmot ovat aikaisemmista elokuvista tuttuja, joten sen tarkempia esittelyjä ne eivät kaipaa. Siksi hahmojen inhimillisyyttä haetaan pohtimalla, mikä tekee hyvän ja pahan – ja ansaitseeko nemesis kuoleman vai pitäisikö tätä ennemmin auttaa.

Mielenterveysongelmat näyttäytyvät kaikissa hahmoissa, jotka kantavat erilaista taakkaa. Yhden aivojen mikrosiru on kärähtänyt, toisella on jakautunut persoonallisuus. Joku kärsii ahdistuksesta ja luottamuspulasta, toinen epävarmuudesta palata vanhaan, vaikka sitä entistä minää ei enää olisikaan. Sen sijaan, että hahmot vain suljettaisiin yhteiskunnasta ulos keinolla tai toisella, heitä yritetään auttaa paranemaan laittamalla kaikki peliin.

Tämä tematiikka on tervetullutta vanhan mustavalkoisen ja stereotypisoituneen pahis- ja mielenterveyskuvauksen pariin. Marvel osoittaa osaavansa freesata vanhoja asioita toimivammalla tavalla kuin kukaan olisi osannut arvata. Paluu vanhaan näyttäytyy uutena, ja sitä on ilo seurata valkokankaalla. Kolmen Spider-Manin keskustelu ja kokemusten vertailu on eittämättä elokuvan hykerryttävin kohta.

Juonen tukeutuessa vahvasti aikaisempiin teoksiin sen ainoa heikko puoli on, että Spider-Man: No Way Home palvelee vain faneja. Teoksia tuntemattomalle elokuva ei avaudu samalla tavalla ja näyttää sekavalta, kun kohtaukset etenevät lumivyöryn tavoin kasvatellen itseään loppuhuipentumaan esittelemättä tai avaamatta asioita, jotka ovat tuttuja aikaisemmista elokuvista. Tosin tässä voineekin ihmetellä, miksi kukaan menisi katsomaan elokuvasarjan kolmatta osaa tutustumatta aikaisempiin.

Ottaen huomioon, että juoni tukeutuu seitsemään aikaisempaan elokuvaan (yhdeksään, jos lasketaan Venomit) ja yhteen tv-sarjaan, se on yllättävän eheä. Alkupelko elokuvaa odottaessa oli, että eteen saisi aikamoisen sekametelisopan, josta ei ottaisi virkkuukoukullakaan selvää. Sen sijaan tarina etenee sujuvasti ja loogisesti eikä jätä suuria aukkoja tai aikahyppele ratkaisten asioita turhan yksinkertaisesti. Lisäkiitosta elokuva saa saumattomasti yhteen toimivasta näyttelijäntyöstä ja etenkin Michael Giacchinon mahtipontisista ja tarinankerronnallisista musiikeista. Ihmettelen, jos tätä sävellystyötä ei nähdä ehdolla Oscar-gaalassa.