Spider-Man: Homecoming valkokangas

Kun elokuvasarja ei etene toivottuun suuntaan, Hollywoodilla on tapana ratkaista ongelma simppelisti: laitetaan projekti hyllylle, odotellaan pari vuotta ja startataan tarina myöhemmin uudelleen uusilla kasvoilla. Rebootit olettavat katsojien leikisti unohtavan, ettei aikaisempia osia ole oikeastaan koskaan ollutkaan. Spider-Man: Homecoming tekee tämän kuitenkin niin viehättävästi, että leikkiin on helppo lähteä mukaan.

Virkistävintä on, että elokuva ei – luojan kiitos – tuhlaa lainkaan aikaa selitelläkseen Spider-Manin syntytarinaa. Sen sijaan se pyrkii selventämään, miten nykyinen Spider-Man eli Peter Parker sovitetaan osaksi suurempaa Avengers-tarinaa kesken kaiken. Hahmo debytoi jo Captain America: Civil Warissa käytännössä tupsahtamalla suuren taistelun keskelle yllättäen.

Nyt uusi Spider-Man on saanut oman elokuvansa, mutta sankari on edelleen keltanokka, jolla ei ole asiaa aikuisten taisteluihin. Resepti toimii, sillä 15-vuotias Spider-Man kommentoi ulkopuolisesta näkökulmastaan innokkaasti niin itseään, uutta pukuaan kuin koko supersankariskeneäkin. Totta kai kyseessä on Spider-Man, mutta olennaisempaa on, että kyseessä on murrosikäinen Spider-Man.

Tanssitaustainen Tom Holland on nappivalinta Peter Parkerin rooliin. Jon Wattsin ohjauksessa Hollandin Spider-Man on symppis, hauska, samastuttava ja aivan yhtä pihalla kuin muutkin teinit. Vähän kuten hahmonsakin, myös Holland on ensimmäistä kertaa isossa pääroolissa, johon latautuu suuria odotuksia.

Spider-Man: Homecoming tasapainoilee sujuvan toiminnan ja leppoisan teinikomedian välillä. Peter Parker etsii identiteettiään kotibileissä, tarkkailee roistojen liikkeitä GPS-jäljittimellä huoneessaan yökyläilevän kaverin kanssa ja pukeutuu supersankarin vetimiinsä kömpelösti sivukujalla heti koulusta päästyään. Kohtaukset luovat tarinaan persoonallista syvyyttä tavalla, joka on Marvel-elokuvissa melko harvinaista. Ei toimintakohtauksissakaan juuri vikaa ole. Ne vain eivät ole hetkiä, jotka tekisivät elokuvasta muistettavan.

Poikkeavista piirteistäänkin huolimatta Spider-Man: Homecoming on silti Marvel-elokuva, joka noudattaa Marvel-sääntöjä. Tarinan kiintiöpahis on asekauppias Adrian Toomes eli Korppikotka (Michael Keaton), jonka käsikirjoitus ompelee pikavauhtia kiinni pääjuoneen jo ensimmäisillä minuuteilla.

Mekaanisilla petolinnun siivillä lentävä ja sinisiä energiasäteitä pyssyttelevä Korppikotka ei ole vihollisena järin kiehtovaa tyyppiä. On tällä hyväkin puolensa, sillä elokuvan puuduttava lopputaistelu ei kasva aivan marvelmaisen naurettaviin megamittoihin. Korppikotka kun on pienen kaliiperin rikollinen, josta edes Iron Man ei ole kiinnostunut.

Juuri kun Adrian Toomes on vaarassa jämähtää yksipuoliseksi ilkimykseksi, Spider-Man: Homecoming tekee taitavan täyskäännöksen ja liittää Korppikotkan osaksi tarinan teinidraamaa oivaltavalla tavalla. Kohtaus on elokuvan herkullisimpia ja pelkästään sen varjolla voisi antaa muutaman viankin helposti anteeksi.

Voi olla, etteivät Marvel-elokuvat pääse helmasynneistään koskaan täydellisesti eroon. Spider-Man: Homecoming on silti onnistunut osoitus siitä, miten supersankaritarinoita voi keksiä uudelleen, kunhan persoonat saavat kunnolla tilaa. Spider-Man on nyt hyvissä käsissä, ja jos Marvel ottaa tästä jotain opiksi, niin voisi olla moni muukin hahmo.