Speak No Evil valkokangas

Speak No Evil on psykologinen trilleri, jonka alkuasetelmassa kaksi lapsiperhettä tutustuu Italian lomalla. Kun ystävyyttä jatketaan perhevierailun merkeissä, ihmissuhteet saavat tummasävyisiä piirteitä. Kustakin henkilöstä paljastuvat omat kipupisteensä ja ongelmansa, mutta ruokapöydässä keskustellaan kohteliaasti juustojen makueroista. Näin elokuva ironisesti kritisoi keskiluokan kulissien ylläpitoa.

Yhteiskunnallisesti elokuva kyseenalaistaa, ovatko hyvät käytöstavat ja sosiaaliset odotukset tärkeämpiä kuin omien rajojen kunnioitus. Speak No Evil tivaa, mikä kaikki on iloisen tunnelman arvoista, ja mitä kaikkea siedämme säilyttääksemme sekä muiden että omat kasvomme.

Yllä olevat kysymykset ovat raikkaita ja ajankohtaisia, mutta toisilta osiltaan Speak No Evil on menneen aikakauden tuote. James Watkinsin ohjaus liittyy osaksi liiankin pitkää perinnettä, jossa Hollywoodin tuotantokoneisto uudelleen tulkitsee toisessa kulttuurikontekstissa tehdyn onnistuneen elokuvan. Tällä kertaa kyseessä on tanskalaisen Christian Tafdrupin samanniminen ohjaus. Voisi luulla, että suoratoistopalvelujen mahdollistama elokuvakulttuurien ylirajaisuus, jossa yleisöt helpommin löytävät nähtävilleen eri maiden tuotantoja, olisi vähentänyt tarvetta muiden onnistumisien rahastamiseen suuremman tuotanto- ja markkinointikoneiston avulla.

Uuden version alkupuolella on vaikea ymmärtää, miksi on vaivauduttu tekemään uusi versio. Kohtaukset ovat lähes yksi yhteen ja näyttäisi kuin vain näyttelijät olisi vaihdettu toisiin. Tosin täytyy myöntää, että James McAvoyn tulkinta spontaanista ja jopa pelottavan ennalta-arvaamattomasta Paddystä on vaikuttava, ajoittain jopa karmiva, mikä muistuttaa eri tavoin Hohdon (1980) Jack-hahmoa.

Versioerot korostuvat elokuvan loppupuolella, eikä amerikkalainen versio pääse esikuvansa nihilistiselle ja synkän intiimille tasolle. Watkins on uudelleen kirjoittanut elokuvan loppupuolen amerikkalaisen elokuvayleisön huomioiden ja tulee samalla päästäneeksi katsojansa psykologisesti helpommalla. Ratkaisu latistaa niitä piirteitä, jotka tekivät tanskalaisesta elokuvasta omalaatuisen ja mieleenpainuvan kokemuksen.

Versioeroissa amerikkalaisen elokuvan eduksi voi kuitenkin nostaa kiinnostavan sukupuoli- ja perheasetelman. Päähenkilöiden kolmihenkisissä perheissä kullekin annetaan vastuuta aktiivisina toimijoina sen sijaan, että osalle hahmoista jäisi reagoijan tai uhrin rooli. Hahmojen monipuolisuus tekeekin amerikkalaisesta Speak No Evilistä kiinnostavan, ja se onnistuu avartamaan trillerigenren tyypillisiä rooliasetelmia.

Jos keskitytään vain valkokankailla nyt nähtävissä olevaan versioon ilman vertailua alkuperäiseen, on elokuva vallan mainio trilleri. Watkins malttaa rakentaa tarinaa vähitellen, eikä nyky-Hollywoodin tavoin rynni kohti toimintakohtauksia. Jännitteitä henkilöhahmojen välille kasataan pienistä yksityiskohdista, ja katsojan ennakko-odotuksilla kauhutrillerin piirteistä jaksetaan leikitellä. Ohjaajana toimiva brittiläinen James Watkins on tunnettu juuri kauhu- ja trillerigenren tekijänä, ja tämä kokemus näkyy miellyttävällä tavalla Speak No Evilin lopputuloksessa. Hänen taitonsa tunnelmanluojana muistuttavat hänen aiempia elokuviaan Eden Lake (2008) ja The Woman in Black (2012).

Kokonaisuutena Speak No Evil on haastava tapaus. Jos tarinan kohtaa nyt ensikertaa, on tarjolla ammattimaisesti tehty, hyvien näyttelijäsuoritusten siivittämä ja teemoiltaan kiinnostava trilleri. Jos taas on sattunut näkemään alkuperäisen tanskalaisen elokuvan, näyttäytyy Watkinsin versio massayleisölle tehdyltä kevennetyltä viihteeltä, joka ei haasta katsojaansa monitasoisesti. Versio asettaakin saman kysymyksen kuin käsittelemänsä teemat – kuinka pitkälle keveyden avulla voidaan piilottaa pinnan alla kytevät jännitteet.