Hiekan peitossa valkokangas

Vanheneva aviopari Marie ja Jean Drillon (Charlotte Rampling ja Bruno Cremer) lähtevät lomamökilleen hiljaiseen merenrantakaupunkiin. Illan hämärtyessä mies keräilee polttopuita, nainen laittaa illallista. Aterioidessa ei montaa sanaa vaihdeta. Vuosikymmenet yhdistävät kahta ihmistä, heidän liittonsa näyttää levolliselta. Mutta kuinka hyvin sitä tuntee toisen, läheisimpänsä? Seuraavana päivänä hiekkarannalla Marie jää lukemaan, kun mies menee uimaan. Hän ei koskaan palaa. Marie huolestuu ja kutsuu apua etsintöihin. Meren aallot paiskautuvat vääjäämättöminä hiekkaan; muuta vastausta ei tyhjä ranta anna.

Koska ruumista ei löydy, ei Marie voi hyväksyä miehensä kuolemaa. Hän jatkaa elämäänsä ikään kuin mies olisi elossa. Heidän yhteisessä kodissaan mies ilmestyykin naiselle tämän kuvitelmissa. Ystävät epäilevät salaa, että mies hukuttautui tai lavasti kuolemansa. Kukaan ei enää saa todellista yhteyttä Marieen, hän sulkeutuu ulkomaailmalta.

Hiekan peitossa keskittyy keski-ikäisen naisen suruun. Mielenkiintoista on se, että ohjaaja François Ozon on nuori mies. Hän on kyllä kiitettävästi osannut eläytyä valitsemaansa vaikeaan ja harvoin kuvattuun aiheeseen. Kuvat ovat uneliaan sävykkäitä ja tunnemaailma älykäs ja uskottava.

Charlotte Ramplingin Marie on kirjallisuuden professori - menestynyt, fiksu ja herkkä nainen, jolle menetyksen tuska on niin suuri, ettei hän osaa sitä lainkaan käsitellä. Hänelle ainoa kohtaamiskeino on kivun täydellinen torjuminen, illuusioon hautautuminen. Katsoja saa seurata lähes piinallisen läheltä naisen mielentiloja. Rampling on maineikkaaksi ylistetty näyttelijä, mutta tuntuu, että herkeämättömän tarkkailun alla hänen eleensä ja ilmeensä muuttuvat liioitteleviksi.

Hitaasti etenevän, lähes puuduttavan elokuvan tunnelmassa on outoa, aavemaista kauneutta. Ohjaaja on ottanut riskin uskoessaan luomuksensa niin pitkälle yhden ihmisen varaan. Ramplingiin ei voi kuin ihastua tai kyllästyä.