Soppalinnan salaseura valkokangas

Viime vuosina Suomessa on tehty paljon menestyneitä ja laadukkaita lastenelokuvia, joista parhaimpana esimerkkinä on sekä katsojia että kriitikoita miellyttänyt Risto Räppääjä -sarja (2008–2016). Näitä elokuvia on kantanut mielikuvituksellisuus ja onnistuneet seikkailukohtaukset, jotka miellyttävät myös aikuiskatsojia. Mika Keräsen lastenkirjoihin perustuva virolais-suomalainen yhteistuotanto Soppalinnan salaseura (Supilinna Salaselts, 2015) on erittäin miellyttävä ja jännittävä lapsille suunnattu tyylipuhdas seikkailu, josta moni ”aikuisemmalle” väestölle tehty seikkailuntapainen saisi ottaa mallia.

Mari (Olivia Viikant/Seera Alexander) on vilkas tyttö, joka haluaisi vain seikkailla ja ratkoa arvoituksia. Hänen ystävänsä eivät kuitenkaan ole yhtä innostuneita, saati baletista hullaantunut isä (Ott Aardam/Petri Hanttu) tai kiireinen äiti (Evelin Võigemast/Katja Sirkiä). Ainoastaan isoisä (Tiit Lilleorg/Markku Huhtamo) ymmärtää Maria ja keksii tälle aarteenmetsästysleikkejä. Leikki muuttuu kuitenkin yhtäkkiä todeksi, kun kaupungin valtaa salaperäinen epidemia, joka saa aikuiset käyttäytymään lasten tavoin.

Soppalinnan salaseura on tyylikkäästi tehty, johdonmukaisesti etenevä seikkailu, jossa toimintakohtaukset ovat harmoniassa hahmoja syventävien rauhallisempien kohtausten kanssa. Mari on traditionaalinen sankarihahmo, joka kasvaa elokuvan aikana niin ystävien kuin perheensäkin parissa. Elokuvan kantava teema on perinteinen: kun aikuiset välittävät vain omista asioistaan eivätkä usko lapsia, on lasten ratkaistava kaikki itse. Aihe on ollut lastenfiktion toistelluimpia aina Viisikko-sarjasta lähtien, mutta Soppalinnan salaseura ei sorru kaavamaiseen kliseiden toistelemiseen, vaikka kulkeekin hyvin tutuilla poluilla. Myös perinteisen sukupuoliroolien pyörittäminen on sujuvaa, muttei sorru ylilyönteihin tai korostamiseen.

Juonen tasolla Soppalinnan salaseura on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja sujuva seikkailu, jota voi aivan hyvin verrata aarteenmetsästystyylilajin parhaimpiin edustajiin Indiana Joneseihin. Elokuva ei vyörytä juonta eteenpäin niin, että katsojalle tulisi ähky, vaan keskittyy luomaan jännittävää tunnelmaa. Toimintakohtauksia ei ole paljon, mutta näistä muutamat kestävät vertailun minkä tahansa tyylilajinsa edustajan kanssa. Tartossa ja Supilinnassa kuvattu mukavasti vanhanaikaisuutta ja nykyaikaa yhdistelevä miljöö on visuaalisesti miellyttävä ja korostaa elokuvan eskapistista henkeä.

Lastenelokuvaksi käänteitä on ehkä yksi liikaa. 105-minuuttinen elokuva olisi ollut hyvä typistää 90 minuuttiin, sillä juuri pidempään ei lapsikatsoja jaksa keskittyä, vaikka elokuva olisi kuinka jännittävä. Varsinkin viimeisen näytöksen kannalta tiivistämistä olisi kaivattu elokuvan alkupäässä. Tämä on kuitenkin pieni murhe, sillä kun runko on toimiva, eivät pienet kauneusvirheet vaivaa suuremmin.

Pekka Lehtosaaren ohjaama suomenkielinen versio on lapsinäyttelijöiden osalta laadukas, mutta jotkut aikuisäänet eivät tunnu sopivan rooliinsa. Heistä lasten tasolle nousee ainoastaan isoisää loistavasti näyttelevä Markku Huhtamo. Lapsikatsojia eivät kuitenkaan tällaiset huomiot häirinne, sillä vuoropuhelu ei kuitenkaan ole elokuvan tärkein osuus.

Hyperaktiivisen mähinän ja mukanokkelan hölötyksen hallitessa lastenelokuvia on enemmän kuin virkistävää nähdä perinteisiin elementteihin luottava puhdas hyvin tehty seikkailu. Virossa yli 90 000 katsojaa kerännyt elokuva on maansa kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin, ja toivottavasti sen menestys tuottaa yhtä hyvin tehtyjä jatko-osia.