Son of Rambow valkokangas

Poikien välisestä kaveruudesta on kerrottu lukemattomia tarinoita. Pari vuotta sitten kotimainen Onni von Sopanen käsitteli reippaalla ja iloisella otteella miehenalkujen kaverisuhteita. Luottamus on miesten kesken ystävyyden perusta, ikään katsomatta. Kaveria ei jätetä. Tämä on myös brittiläisen, 1980-luvun alkuun sijoittuvan nuorisokomedian Son of Rambow'n lähtökohta.

Will ja Lee tutustuvat koulun käytävällä sattuneen välikohtauksen myötä. Willin perhe on tiukan uskonnollinen ja television katselukin on kiellettyjen ilojen listalla. Lee on Willin vastakohta. Isoveljensä kanssa elelevä ongelmanuoren alku, joka ei auktoriteetteja kumartele. Jotain yhteistä pojilla kuitenkin on: kummallakaan ei ole kavereita.

Lee on tekemässä elokuvaa BBC:n järjestämään kilpailuun ja haluaa Willistä stuntin. Leen luona Will näkee Taistelijan ja innostuu sepittämään tarinan Rambon pojasta. Siitä on tuleva kaverusten elokuva.

Son of Rambow pysyttelee aluksi pelkistetysti poikien elokuvaleikissä ja heidän ystävyytensä kehittymisessä. Jokaisen elokuvaleikkejä leikkineen kasaripojan on helppo samaistua Willin ja Leen puuhasteluihin. Tahoillaan syrjäytyneiden poikien ystävyyden rakentuminen saa hiljalleen syvyyttä, kunnes tarina rikotaan turhilla sivupoluilla ja ylimääräisillä hahmoilla.

Näkyväksi sivuhahmoksi nostettu ranskalaispoika Didier on kasarikliseineen ydintarinan kannalta tarpeeton. Samaa voi sanoa koko kasariajan kuvaamisesta. Aikakauteen viittaavat vitsit toimivat törötukka-ajan itse eläneille katsojille mutta elokuvan varsinaiselle nuorelle kohderyhmälle ajankuvalla hassuttelu jäänee hyvin etäiseksi. Ja vaikka vanhemmalla katsojalla muutama hauska hetki olisikin, niin tarinan ratkaisut ovat perin arvattavia ja tavanomaisia, joten sisällön kate ei lopulta ole kummoinen.

Harmittavaa sikäli, että nuoret näyttelijät onnistuvat rooleissaan hyvin. Perusta poikien kaveruuden syvällisemmälle käsittelylle on olemassa, mutta mahdollisuudet hukataan edellä mainittuihin sivupolkuihin. Toki lopussa löydetään takaisin ydintarinan pariin, mutta poikien elokuvaleikkien perimmäiset taustat ja motiivit jäävät avaamatta. Vaikka poikamaiselle mielikuvitukselle paikoin annetaankin tilaa lentää, niin lento katkaistaan turhan monta kertaa ja turhan nopeasti.

Ohjaaja Garth Jennings, joka muistetaan Käsikirjasta linnunradan liftareille, oli itse 1980-luvun alussa kymmenkesäinen. Joten tiettyä omakohtaisuutta elokuvasta voi arvella löytyvän.