Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia valkokangas

Arki. Määritelmällisesti jotain sellaista, josta puhumme sujuvasti vieraampienkin ihmisten kanssa – jaettua ihmisyyttä. Siitä puhutaan vähän väsyneesti, kyllästyneesti. Se on usein töissä käyntiä, kotiasioita, ruuanlaittoa, laskujen maksamista. Kun arki on yhtä värikästä kuin alkueläin katuojassa, unohtaa helposti, kuinka täynnä etuoikeuksia oma kaurapuuron jännitysasteen omaava elämä on.

Entäpä jos arkeasi olisi tämä: Kaadut lattialle ja etkä pääse omin voimin ylös, mutta et soita apua, sillä korkeintaan tunnin päästä saapuva avustajasi ehtii todennäköisesti paikalle ennen kuin apu? Joudut kuuntelemaan päivittäin naapureidesi vääristynyttä analyysiä sairaudestasi kotisi parvekkeella? Haluaisit tavata tyttöystäväsi ensimmäistä kertaa juuri tänään, mutta avustajallesi sopii ehkä ensi tiistaina, tai keskiviikkona. Ehkä.

Entä jos niinkin arkipäiväinen asia kuin taksi juna-asemalle saa huutamaan onnellisena: ”Freedom!” Pienet arkiset asiat – oman aikataulun ja elämän hallinta, liikkuminen ja tapaamiset – jotka otamme itsestään selvyyksinä, muuttuvat muureiksi, sopimuksiksi, suunnitelmiksi, neuvoteltaviksi, sietämiseksi, jopa hyväntekeväisyydeksi.

Tästä asetelmasta lähtee ohjaaja Teemu Nikin elokuva Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021). Se kertoo Jaakosta (Petri Poikolainen), joka päättää lähteä ensitapaamiselle tyttöystävänsä luo toiseen kaupunkiin. Matka on lyhyt, vain kaksi taksimatkaa ja tunti junalla. Arkinen asia, mutta Jaakolle haastavampi, sillä Jaakko on sokea ja halvaantunut rinnastaan alaspäin. Ei se mitään, Jaakko toteaa: ”Pitää luottaa vain viiteen tuntemattomaan ihmiseen. Heh. Mitä voisi mennä pieleen?”

Elokuva on käsikirjoittaja-ohjaaja Teemu Nikin viides kokopitkä näytelmäelokuva. Kolmannesta elokuvastaan Armomurhaaja (2017) Nikki pokkasi parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinnon, ja elokuva päätyi lopulta Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Armomurhaajaa seurannut Nimby (2020) jakoi mielipiteitä vahvasti. Elokuvasta riippumatta Nikin tuotanto on ollut pääsääntöisesti kiinnostavalla tavalla vinksahtanutta – välillä paremmin ja välillä vaatimattomin lopputuloksin.

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on Nikin elokuvista kypsin. Ohjaaja vetää katsojan Jaakon maailmaan: äänet kuuluvat kovempina ja ympäristö häilyy sumuisena. Katsoja on yhtä pihalla, peloissaan ja yhtä turhautunut kuin päähenkilö. Kamera näyttää takaraivoa ja lähelle tarkennettavia asioita. Muu maailma on mössöä.

Kokeellinen kuvamaailma on paitsi perusteltu myös äärimmäisen onnistunut ja intiimi. Elokuvallisten ansioiden lisäksi Teemu Nikki ja Petri Poikolainen tekevät saavutettavuutta ja vammaisten oikeuksia koskevalle keskustelulle todennäköisesti enemmän hyvää kuin sata valistavaa dokumenttia.

Elämänsä ensimmäisen elokuvaroolin tekevä Petri Poikolainen on kuin tehty pääosassa olevan Jaakon rooliin – oikeastaan kirjaimellisesti. Armeija-aikojen tuttavat Nikki ja Poikolainen löysivät toisensa sosiaalisen median kautta. Paria vuotta myöhemmin elokuva on paketissa. Poikolainen on myös tosielämässä MS-taudin vuoksi pyörätuolissa ja sokeutunut. Hän elää ja hengittää roolia niin, että välillä katsoja unohtaa katsovansa dokumentin sijasta fiktiivistä elokuvaa.

Elokuvalla on omat kauneusvirheensä, esimerkiksi ajoittainen kömpelö dialogi. Mutta positiivisia kertyy vaakaan sen verran enemmän, että lienee turvallista sanoa elokuvan olevan Nikin paras tähän mennessä. Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on minimalistinen elokuva, jossa ei tapahdu juuri mitään – ja johon mahtuu koko kaunis ja julma maailma.