Sodan murtamat valkokangas

Toisella maailmansodalla on Suomessa pitkä varjo, jonka alla sotaa ja sen seuraamuksia on valtakulttuurissa käsitelty melko kapeasti. Paljon kertoo se, että maamme satavuotisjuhliin tehdään suurella medianäkyvyydellä kolmatta elokuvasovitusta Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, mutta sodan jälkeensä jättämiä haavoja käsitellään vähemmällä huomiolla kahden dokumentin voimin.

Ari Matikaisen Sota ja mielenrauha sai ensi-iltansa keväällä ja nyt on vuorossa Timo Korhosen Sodan murtamat. Molemmissa dokumenteissa historioitsija Ville Kivimäellä on ollut olennainen rooli, Sodassa ja mielenrauhassa hän on yksi haastatelluista tutkijoista ja Sodan murtamat on saanut osin innoituksensa hänen kirjastaan Murtuneet mielet.

Historiallisen trauman ja kansakunnan yhteneväisyyttä rakentavan kertomuksen kannalta sotatoimien korostaminen inhimillisen jälkipyykin sijaan on valtakulttuurissa ymmärrettävää. Valitettavasti samalla kansakunnan muistiin on tapahtumista piirretty turhan mustavalkoinen kuva. Sodan merkitystä maamme itsenäisyyden kannalta ei kiistä kukaan, mutta sen inhimilliset seuraukset tuntuvat unohtuneen monilta, mikä osaltaan selittää maassamme tälläkin hetkellä vallitsevaa inhimillistä arvovääristymää.

Suomessa sotaa käsittelevien elokuvien aihepiirit ovat käytännössä laajentuneet rintamakuvausten ulkopuolelle vasta sangen myöhään, tällä vuosituhannella. Olli Saarelan Rukajärven tien (1999) varjossa Taru Mäkelä raotti kotirintamaa elokuvassaan Pikkusisar (1999). Ilkka Vanteen Lupaus (2005) nosti esiin lottien roolia ja Sakari Kirjavaisen Hiljaisuus (2011) kuvasi yksilötarinoita rintamalinjan takana. Klaus Härön Äideistä parhain (2005) on kuitenkin ollut ainoa elokuva, joka on käsitellyt sota-ajan tapahtumia elämänmittaisena inhimillisenä tragediana.

Mielen järkkyminen ja psyykkiset ongelmat ovat sodassa yhtä väistämättömiä kuin fyysiset ruumiinvammat ja raajojen menetykset. Sota ja mielenrauha sekä Sodan murtamat käsittelevät dokumentin keinoin tätä aihepiiriä. Rakenteellisesti kyse on samankaltaisista elokuvista, sillä molemmissa dokumenteissa ääneen luetut aikalaiskirjoitukset on kuvitettu arkistomateriaaleilla ja analyysiä tehdään nykyajassa eri henkilöiden voimin. Matikaisen elokuvassa äänessä ovat asiantuntijat, Korhosen teoksessa sotilaiden jälkeläiset.

Harvassa ovat sellaiset ihmiset, joihin sota ei jätä minkäänlaista jälkeä. Kokemukset sodassa ovat yksilötasolla hyvinkin raskaita, ja psyykkisestä oireilusta lienee Suomessakin kärsinyt paljon suurempi joukko sotaan osallistuneita, mitä virallisista asiakirjoista ja tilastoista voi päätellä.

Sodan aiheuttamista henkisistä traumoista ei aikanaan paljon puhuttu, sillä sodan jälkeen huomio keskitettiin maan jälleenrakentamiseen. Sodan kokemuksien kanssa oli palattava takaisin arkeen ja perhe-elämään. Seurauksena oli alkoholismia, pelkoa ja väkivaltaa. Siinä missä Matikaisen dokumentti käsittelee sodan henkisiä seurauksia akateemisella tutkijaotteella, Korhosen dokumentti pureutuu aiheeseen yksilötarinoiden kautta, mikä tekee elokuvasta ja aihekäsittelystä emotionaalisesti vaikuttavampaa.

Lapsuusmuistojensa kautta isiensä tarinoita kertovien, nyt eläkeiässä olevien ihmisten kertomukset ovat paikoin hyvin vaikuttavia. Kertomuksissa korostuu lapsen tarve ja kaipuu perheen turvaan, jota sodan kokeneet vanhemmat ja erityisesti isä ei kyennyt antamaan. Tematiikassa olisi ollut valtaisa potentiaali käsitellä yksilön identiteetin ja maailmankuvan muodostumista, mutta tämä laajempi katsantokanta jää vaillinaisesti hyödynnetyksi, koska elokuva operoi ainoastaan henkilöidensä kertomusten tasolla.

Päähenkilöiden elämä kokonaisuutena jää hahmottumatta, joten heidän kertomuksensa lapsuudesta eivät korreloi muun kuin kuvatun haastattelutilaisuuden kanssa. Katsojalle ei tarjota mahdollisuutta tehdä henkilöistä omia havaintoja, kun heitä kuvataan vain "puhuvina päinä" asetelmallisessa haastattelutilanteessa. Dokumenttielokuva on aina parhaimmillaan silloin, kun se kykenee kuvilla syventämään sanallista narraatiota, kuten esimerkiksi Virpi Suutari dokumentissaan Eedenistä pohjoiseen (2014), jossa päähenkilöt kertoivat tarinaansa arkisen elämänsä lomassa.

Sodan murtamat käsitteleekin aihettaan lopulta vastaavalla tavalla etäännytetysti kuin Sota ja mielenrauha. Toki Korhosen dokumentin näkökulma on päähenkilöidensä myötä inhimillisempi kuin Matikaisen akateemisemman luennoinnin, mutta kovin syvälle tematiikkaansa Sodan murtamat ei uppoudu, ainakaan laajempaa viitekehystä ajatellen.

Sodan kokeneet ovat valtaosin siirtyneet ajasta ikuisuuteen, joten heidän kokemansa suodattuvat tarinoiksi enää toisten kertomina. Tällöin fokus pitäisi siirtää kokijoista kertojiin ja ennen kaikkea siihen, miten edesmenneet kokijat ovat kertojien elämään ja maailmankuvaan vaikuttaneet. Menneestä opitaan aina eniten silloin, kun mennyt linkittyy konkreettisesti nykyisyyteen. Muutoin kyse on vain yleisellä tasolla historiaan jäävästä asiasta, on sen henkilökohtainen painoarvo kuinka merkityksellinen tahansa.