Sisu valkokangas

Jalmari Helander (s. 1976) on kiinnostavimpia ja omaperäisimpiä nykyohjaajiamme. Helanderin omista lyhytelokuvista ammennettu Rare Exports (2010) on vuosien mittaan vain kasvattanut arvoaan yhtenä viime vuosikymmenen suomalaiselokuvan onnistumisena. Siinä missä monia kotimaisia on syystäkin soimattu taskulämpimästä varman päälle pelaamisesta, Helander taikoi esikoispitkästään omannäköisensä teoksen, joka kirjoitti kokolailla oman lukunsa joulupukkielokuvien historiaan.

Big Gamessa (2014) Helander jatkoi valitsemallaan amerikkalaisen toimintaelokuvan viitoittamalla tiellä. Suomalaisittain iso kansainvälinen tuotanto ei ollut yhtä persoonallinen kuin Rare Exports, mutta omassa lajissaan Big Game pesi silti monen rapakon takana tehdyn suuremman tuotannon. Ennen kaikkea Helander osoitti hallitsevansa myös isompaa palettia. Seuraavaksi edessä siinsi scifin tekeminen, mutta koronapandemia hautasi tämän projektin. Oli aika palata Pohjolan karuihin maisemiin, joissa Helander tuntuu ainakin elokuviensa suhteen olevan kuin kotonaan, sillä Helanderin uutukainen Sisu on puhdasta Lapin kullan kimallusta.

Sisun tarina on umpisimppeli. Yksi mies joutuu nokikkain lukumäärältään ja tulivoimaltaan ylivoimaisen joukon kanssa. Sitä, kuinka monessa toiminta- ja lännenelokuvassa tämä on veivattu läpi, tuskin kukaan jaksaa laskea. Silti Helander saa kaluttuakin kalutummasta tarinaluusta loihdittua persoonallisen toimintarypistyksen, joka onnistuu ilahduttamaan jopa lajityypin mitäänsanomattomuuteen kyllästynyttä.

Yksinkertaisessa lajissa onnistumiseen ja massasta erottumiseen tarvitaan perusasioiden ymmärtämistä. Kikkailut ja pröystäilyt ovat vain koristeellista painolastia, tärkeintä on saada peruspalikat sopimaan toisiinsa ja jätettyä työhön oma kädenjälkensä. Samoista palasista on koottu lukematon määrä toimintaelokuvia, mutta Helanderin kädenjäljen erottaa massasta. Olisi näsäviisasta ryhtyä luettelemaan kaikkia niitä elokuvia, joiden vaikutteita Sisusta voi tunnistaa. Niiden näkyminen on luonnollista, koska Helander on näitä elokuvia katsellen varttunut. Taito on siinä, miten yksinkertaiseen lopputulokseen saa näkymään oman tunnistettavan tyylinsä.

Helanderin persoonallinen ote perustuu hyvin oivallettuun miljöön käyttöön. Tämä oli jo Rare Exportsin voimavara, ja Sisussa Helander istuttaa koruttoman jänkän saumattomaksi osaksi tarinaa. Silloin harvoin kun suomalaiselokuvissa vaivaudutaan Suomen suurimman audiovisuaalisen voimavaran eli toiseutta edustavan korpimaiseman huomaan, lopputuloksissa vilkkuu lähinnä pittoreskia ilmakuvaa ja auringonlaskuja kuin mainosfilmeissä.

Helanderille karu miljöö on toimiva osa kokonaisuutta eikä mikään irrallinen maisemapalanen. Näin siksi, että tarinaa ei ole viety erämaan eksotiikan äärelle vaan kirjoitettu sinne, jolloin jokaisella nyppylällä ja lampareella on paikkansa tarinassa. Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) jälkeen Suomen korpista miljööpotentiaalia ovat tarinallisesti elokuvissaan hyödyntäneet Helanderin lisäksi lähinnä AJ Annila Saunassa (2008) ja Jussi Hiltunen Armottomassa maassa (2017).

Elokuvan alussa Jorma Tommilan esittämän kullankaivajan toimia seuratessa ei tule edes huomanneeksi puheettomuutta. Hyvä niin. Tommilan ahavoituneista ja vähäpuheisista kasvoista tulee mieleen All Is Lostin (2013) haaksirikkoutuneessa purjeveneessä sinnittelevä Robert Redford. Teot vievät tarinaa sanojen sijaan. Olennainen osa tällaisen kerronnan toimivuutta on päähenkilön elettyä elämää joka liikkeellä huokuva olemus, jota tavataan kutsua karismaksi. Ja sen suhteen Tommila lukeutuu harvalukuiseen kerhoon Redfordin ja Clint Eastwoodin kanssa. Jos Suomesta pitäisi valita ”se äijä”, Tommilan kannatuksen pitäisi olla samaa luokkaa istuvan presidenttimme kansansuosion kanssa.

Tommilan kairassa kultaa kuokkiva eräjorma ajautuu toiminnan keskiöön kohdatessaan saksalaispartion vuoden 1944 Lapin sodan melskeissä. Mukaansa pakottaman suomalaisen naiskauneuden lisäksi natsit hamuavat myös kimaltavaa kultaa. Kaiken jo valmiiksi menettäneenä kullankaivaja-sotaveteraani laittaa ylimielisille saksalaisille kampoihin ja alkaa ravita jänkää saksalaisten verellä.

Sisu on puhdasta Korkeajännitystä. Linkit todellisiin tapahtumiin rajoittuvat vuosilukuun ja Lapin sodan osapuoliin. Kaikki muu on toiminnan motivoimiseksi luotua sepitettä. Kyse on elokuvallisesta eskapismista, ei muusta. Tässä on kuitenkin pohtimisen paikka. Elokuva on aina myös vääjäämättömästi sidoksissa vastaanottoaikaansa. Ja Euroopassa käydään nyt sotaa.

Elokuvan tarinaan limittyvät siviileihin kohdistuvat raakuudet aina raiskauksia myöten herättävät ristiriitaisia tuntemuksia. Sodan julmuudet ovat niin historiallisia kuin tämänkin päivän aikalaiskuvastoissa todennettavia tosiasioita. Niiden linkittäminen osaksi populaaria toimintaelokuvaa voi herättää ymmärrettävästi myös kielteisiä reaktioita, varsinkin kun elokuvassa saksalaisten kaappaaman naisjoukon rooli kokonaistarinassa jää melko triviaaliksi. Kyse on ennen kaikkea kostofantasiasta, mikä on ominaista eskapismille.

Elokuvan tarjoama mustavalkoinen hyvä–paha-asetelma tarjoaa mahdollisuuden oikeudenmukaisuusfantasian toteuttamiseen, mikä todellisuudessa on harvoin, jos koskaan, mahdollista. Paha saa kanveesiin lyödyltä hyvältä lopulta palkkansa, ja hyvä mystifioidaan avuliaaksi muukalaiseksi, jonka oikeamielisyys on jalostunut kaltoinkohtelusta. Kyse on Jeesus-myytin kaltaisesta vapauttavasta messiaasta, jollaista on hyödynnetty aina lännenelokuvista lähtien.

Jorma Tommilan kullankaivaja on ennen kaikkea lännenelokuvien perillinen. Ikänsä puolesta yli kuusikymppinen Tommila istuu toisaalta hyvin toimintahahmojen nykytrendiin, jossa eläkeikäiset toimintasankarit laittavat tuulemaan. Se mikä fyysisessä uskottavuudessa ehkä menetetään, voitetaan mentaalipuolella. Pitkän elämän koulimalla motiivit ja ratkaisukyvyt ovat toista kuin nuorilla siloposkilla. Toimintakentällä on jo melko vakioitua, että kyseessä on erikoiskoulutettu veteraani, jota systeemi on tavalla tai toisella kussut silmään. Tässä Helander on ottanut vahvan taka-askeleen westernien myyttisten sankarien maailmaan.

Lännenelokuvissa kyse on useimmiten ollut henkilökohtaisesta kostosta tai tilinteosta. Helander on maallisempi. Kyse on vain kullasta. Silti Helander on onnistunut istuttamaan Tommilan kullankaivajaan enemmän merkityksellistä syvyyttä kuin mihin westerneissä on ollut tapana. Tämä ei välttämättä toki aukene kaikille, varsinkaan maamme rajojen ulkopuolella, vaikka syy kullankaivajan piinaavaan yrittämiseen on alleviivattu jo elokuvan nimeen.

Tommilan hahmoon kiteytyy kaikkea sitä, jota moni suomalainen tunnistaa joko itsestään tai vähintään omasta kokemuspiiristään. Eli asenteen, jolla hakataan kymmenen mottia halkoja tai poimitaan kymmenen saavillista puolukkaa vaikka paikkoja kuinka kolottaisi. Kivut ja vastoinkäymiset kuitataan livauttamalla perkelettä huulten välistä ja homma jatkuu jääräpäisesti tappiin asti.

Mitään järkeähän tällaisessa ei ole, mutta ei Pohjolan perukoille aikanaan vaellettu järjen valon ohjaamina vaan sisukkuudella, jota ilman tuskin selvittäisiin pimeältä taivaalta alvariinsa vaaterissa vihvovasta visvasta ja vastoinkäymisestä. Järjen helppouden ohjaamat ihmiset jäivät etelän aurinkoon ja lämpöön, omissa oloissaan viihtyvät jurottajat vaelsivat pohjoiseen. Kansallisromanttisesti jälkimäisillä on sisua, arvokkainta kansallisomaisuuttamme. Jos suomalainen on sisullaan kuokkinut kairasta kultaa, sitä eivät etelän vetelät vie.

Helander on onnistunut myös siinä, että kykenee pitämään ilmeisen humoristisen ulottuvuuden tiukasti vakan alla. Elokuvaa ei ole pilattu itsetarkoituksellisilla onelinereilla ja vitseillä. Ainoan vitsiksi tulkittavan repliikin kullankaivaja lohkaisee elokuvan loppukohtauksessa, siihen asti tapahtumatasolla mennään ilmeet tiukasti peruslukemilla. Tämä yhdistettynä kerronnan hyvään rytmitykseen palvelee lopputulosta. Puolitoista tuntia on toimintaelokuvan ihannemitta, jota on harvoin tarvetta ylittää. Nykyisellään tämä kultainen sääntö tuntuu tyystin unohdetun, kun mitättömiä mittelöitä pitkitetään tylsämielisyyksiin asti, pahimpana esimerkkinä erilaiset megaspektaakkelit ja supersankarijuoksentelut tympäisevän pitkäveteisine turpasaunoineen.

Sisussa toiminta on simppeliä halki-poikki-ja-pinoon meininkiä – kuin klapien tekoa. Tällä konstailemattomuudellaan elokuva tavoittaa yksioikoisen lajityyppinsä kovan ytimen. Ja se on nykyään harvinaista.