Sielunmetsä valkokangas

Suomi on metsien maa, tavataan sanoa, eikä syyttä. Suomi on Euroopan ja koko maailman metsäisimpiä maita. Sodan jälkeen rakennettu hyvinvointi-Suomi on pitkälti metsävarantojemme ja niiden hyödyntämisen ansiota. Eikä metsiemme merkitys ole minnekään kadonnut. Ilmastomuutoksen hillinnässä ja biotaloudessa metsillämme on erittäin suuri rooli puhumattakaan niiden myönteisistä vaikutuksista ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Metsiemme merkittävyyden huomioiden on hämmentävää kuinka vähän metsää on elokuvissa käsitelty. Kirjallisuudessa metsätarinoita on kerrottu enemmän, mutta valkokankaalla metsille jää lähinnä kulissin rooli. Eikä metsiimme ole dokumenteissakaan liiemmin syvennetty. Luontodokumentteja on toki tehty, mutta ihmisen näkökulmasta metsäaiheita on käsitelty vähän.

Odotukset kokeneen dokumentaristin Anu Kuivalaisen metsädokumentista Sielunmetsä ovatkin suuret. Jopa liian suuret. Sielunmetsä on kunnianhimoinen yritys käsitellä metsää ihmisen näkökulmasta mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Aihe on vain aivan liian mittava yhteen dokumenttiin ja dokumentin nimestä kumpuava näkökulma metsästä ihmisen henkisenä kotina hukkuu sekavaan kokonaisuuteen.

Sielunmetsää vaivaa selkeän näkökulman puute, mikä johtaa rikkonaiseen aihekäsittelyyn, joka heikoimmillaan on jopa asiantuntematonta. Eikä lopputulosta pelasteta visuaalisuudellakaan, sillä kuvallinen kerronta jää latteaksi.

Dokumentista voi suoraan päätellä, että elokuvan inspiraatio on lähtöisin ohjaajan oman kesämökin vieressä tehdystä hakkuusta. Maisema muuttui ja Kuivalaiselle tärkeä metsä katosi. Henkilökohtainen lähestymistapa ei ole dokumentin ongelma, mutta heti kättelyssä hukataan jo yksi tärkeä tulokulma metsien käyttöön liittyen.

Suomessa metsää voi hakata ilman lupia, riittää kun asiasta ilmoittaa metsäkeskukselle kaksi viikkoa ennen hakkuun aloittamista, vaikka esimerkiksi avohakkuun vaikutukset ympäristöön ja naapureihin voivat olla mittavia ja maisema muuttuu sukupolvien ajaksi, joskus jopa lopullisesti. Vastavuoroisesti pienenkin mittakaavan rakentamiseen liittyy tiukka lupakäytäntö ja naapurien kuuleminen, vaikka rakentamisen merkitykset ympäristölle voivat olla hakkuita paljon pienemmät. Tämä epäsuhta puhuttaa Suomessa vuosittain, mutta Kuivalainen ei tätä problematiikkaa nostaa esiin, vaikka se on kirjoitettu sisään jo dokumentin lähtökohtaan.

Asialinjan sijaan Kuivalainen lähestyy metsiä ja niiden käyttöä eri ihmisten kautta. Ihmiset kokevat metsän ja suhtautuvat siihen eri tavoin. Toisille metsä on mielenrauhan tyyssija, toisille tulonlähde ja joillekin ravinnonlähde. Sielunmetsän painopiste on mielenrauhassa, jota tavoitellaan useiden henkilöiden kautta.

Henkilöitä ei dokumentissa taustoiteta tai edes nimetä. He vain ilmestyvät kameraan eteen käyskentelemään ja puhumaan. Pentti Linkolan useimmat tunnistavat, mutta muut jäävät enemmän tai vähemmän epämääräisesti hahmotelluiksi henkilöiksi.

Sielunmetsän kiinnostavimpia henkilöitä ovat kuvataiteilija ja Venäjän armeijan erikoisjoukkojen entinen sotilas. He ovat juuri sellaisia henkilöitä, joiden kautta metsään ja sen merkityksiin olisi voinut syventyä huolellisemminkin, samaan tapaan kuin Virpi Suutari hienossa puutarhadokumentissaan Eedenistä pohjoiseen (2014). Syvällisempien henkilökuvien sijaan Sielunmetsän henkilöt viipyvät kameran edessä vain hetken. Heidän kauttaan dokumentti hahmottelee metsälle erilaisia merkityksiä, mutta ei avaa lainkaan mitä nämä merkitykset tarkoittavat.

Metsästä mielenrauhaa hakevien puunhalaajien ja metsien taloudellisen hyödyntämisen puolesta puhuvien välille on dokumentissa yritetty rakentaa dialogia. Tässä on valitettavasti sorruttu asiantuntemattomille poluille. Metsäammattilaiset toistavat puheissaan vuosikymmenien aikana vakiintuneita metsänhoidon mantroja eikä dokumentissa vaivauduta lainkaan haastamaan näitä puheenvuoroja. Suomalainen metsänhoito perustuu yhä tänäkin päivänä sodanjälkeisen modernisaatioaallon tehokkuusoppeihin, joiden hyödyt on tutkimuksissa kyseenalaistettu ja jopa kokonaan kumottu. Monilla muilla aloilla kelkkaa on käännetty aikaa sitten, mutta suomalaisessa metsänhoidossa vanhentuneista menetelmistä ei tunnuta pääsevän mitenkään eroon, vaikka ne ovat usein jopa metsänomistajien taloudelliseksi tappioksi.

Metsänhoidon menetelmät eivät ole välttämättä Sielunmetsän agendan kärjessä, koska kyse on ihmisvetoisesta dokumentista, joka nojaa henkilöidensä kokemaan ja kertomaan. Dokumentti on silti aina myös asiajournalismia, mikä edellyttäisi tekijöiltä tarvittavaa perehtymistä aiheeseen, jotta asiatasolla käydään aitoa ja faktapohjaista dialogia olkoonkin kerronnan ote mikä tahansa. Dokumentin "metsäammattilaisten" sanomiset ovat siinä määrin menneisyydestä, että ne olisi pitänyt haastaa tuoreemmilla tiedoilla ja käytännöillä.

Nyt Sielunmetsä – todennäköisesti tahtomattaan – ylläpitää mustavalkoista vastakkainasettelua metsien suojelemisen ja hyödyntämisen välillä. Tosiasiallisesti metsien luontoarvojen ja virkistyskäytön turvaaminen eivät sulje pois metsien taloudellista hyödyntämistä kestävän kehityksen oppeja ja menetelmiä noudattaen. Ja nykyään yhä useammat metsänomistajat myös ajattelevat, tai ainakin haluaisivat ajatella näin, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus.

Sielunmetsä tavoittelee moniäänistä sukellusta metsään, mutta ei näe itse metsää puilta. Arvotasolla puita joko halataan tai kaadetaan, ja kuvatasolla kumpikin vaihtoehto näyttäytyy dokumentissa heikosti perusteltuna toimintana. On jopa yllättävää kuinka latteaksi metsän visualisointi dokumentissa jää. Metsä on toki niin moniulotteinen ja moniaistinen kokemus, että kamera harvoin, jos koskaan, kykenee taltioimaan sen rikkautta tuntemisen ja kokemisen tasoilla. Onnistuneimmissa metsäkuvissa on silti taikaa, joka vihjailee katsojan aisteille metsän atmosfääristä. Sielunmetsän kuvista tämä taika puuttuu.

Sielunmetsässä kamera seuraa metsässä käyskenteleviä ihmisiä lakonisella, osin toteavalla otteella. Kuvat eivät syvennä metsää eivätkä siellä käyskenteleviä hahmoja. Ja jos henkilöt koettavat syventää itseään puhumalla, heidän asialleen ei anneta riittävästi tilaa, jotta heidän sanottavaansa voisi syventyä. Metsä ja metsän kokeminen jäävät jonnekin mättäillä harppomisen ja puiden ihmettelyn lomaan.