Sicario 2: Soldado valkokangas

Vuoden 2015 Sicario oli hieno onnistuminen niin kanadalaisohjaaja Denis Villeneuvelta (Arrival, Blade Runner 2049) kuin käsikirjoittaja Taylor Sheridanilta (Hell or High Water, Wind River). Meksikolaisten huumekartellien ja CIA:n välistä aluesotaa synkän purevasti kuvannut elokuva tarjosi ikkunan kyyniseen maailmaan, joka heijasteli paljon sitä todellisuutta, jossa virkavallan ja kartellien taisteluareenana toiminut Ciudad Juárezin kaupunki on saanut vuosia kärsiä.

Katsojien samaistumispisteenä toimi Emily Bluntin esittämä sääntökirjaan nojaava FBI-agentti Kate Macer, joka heitetään osaksi liittovaltion eliittijoukkojen likaista peliä. Päähenkilö tarjosi inhimillisen hengityspinnan rumuuden ja armottomuuden läpeensä syövyttämään todellisuuteen, jossa raja hyvien ja pahojen välillä on lähinnä veteen piirretty viiva.

Nyt elokuva on saanut jatkoa, kenenkään odottamatta tai sitä erityisesti pyytämättä. Sicario 2: Soldado siirtää sivuun Macerin hahmon ja keskiöön astutetaan aiemmasta elokuvasta tuttu palkkatappaja Alejandro (Benicio Del Toro) sekä liittovaltion agentti Matt Graver (Josh Brolin). Tällä kertaa operaation päämääränä on usuttaa kilpailevat kartellit kiinni toistensa kurkkuihin, kun heidän osallisuutensa rajan yli tulleiden terroristien salakuljetuksessa paljastuu.

Heti alussa elokuva sulattaa yhteen kaksi amerikkalaisen pelkokuvaston kärkisuosikkia, muslimiterroristit ja rajan tuntumassa operoivat huumekartellit. Taustalta huokuu Trumpin aikakauden retorinen painokkuus, joka rummuttaa rajumpien otteiden puolesta. Ensimmäisen elokuvan tehokas inhorealistisuus tuntuu vaihtuvan julmuuden ihannointiin, jossa Valkoisen talon puheet kiduttamisen tehokkuudesta, terroristien perheiden tappamisesta ja virkavallan otteiden kiristämisestä saavat näkyvän muodon.

Sheridanin luoma käsikirjoitus on kuitenkin fiksumpi kuin mitä ensiaskelillaan antaisi ymmärtää. Moraaliaitojen venyessä hetki hetkeltä elokuva lopulta pakottaa kysymään, minkä lopputuloksen puitteissa kyseenalaiset keinot oikeutetaan ja ketä se palvelee. Siunauksensa antaneet ylemmän tason käskyttäjät ovat valmiita lyömään pillit pussiin heti, kun oma maine on vaakalaudalla, eikä rumassa pelissä tunnu löytyvän suoranaisia voittajia. Ilahduttavasti jatko-osa ei ole tässä suhteessa hylännyt aiemman elokuvan suoruutta ja rehellisyyttä.

Sheridan on jälleen nitonut taitavasti yhteen kaksi erillään kulkevaa tarinapolkua. Toinen keskittyy operaation toimintaan liittovaltion erikoisosaston osalta ja toinen puolestaan nuoreen yhdysvaltalaiseen poikaan, joka sekaantuu osaksi kartellien salakuljetusrinkiä. Käsikirjoitus limittää tarinat oivaltavasti, vaikka loppupuolella konfliktien ratkominen taipuukin löysäranteisuuteen jättäen linjat avoimiksi jatko-osia varten. Ratkaisu tuo väkisinkin kuivan maun suuhun, kun sen suhteuttaa aiemman Sicarion ytimekkyyteen.

Samaa voi sanoa myös elokuvan estetiikasta. Sheridanin luoma synkkä maailma sai uljaat puitteet Villeneuven ja veteraanikuvaaja Roger Deakinsin käsissä. Varsinkin lopun lämpökameroiden läpi kuvattu tunnelikohtaus jätti pysyvän jäljen modernien rikostrillerien meriittilistalle. Tässä suhteessa jatko-osasta vastannut italialaisohjaaja Stefano Sollima jää kauaksi alkuperäisteoksen kuvallisesta voimasta, vaikka Dariusz Wolskin ilmaotokset kovasti pyrkivätkin Deakinsin tyyliä imitoimaan.

Laadukas käsikirjoitus sekä hyvin rakennettu jännite ja tunnelma antavat kuitenkin kovaksikeitetylle kartellitrillerille riittävästi voimavaroja seistä omilla jaloillaan. Epäpuhtauksineenkin kokonaisuus on suurten linjojen suhteen onnistunut ja välttää harvinaisen hyvin ne ongelmat, joita jatko-osalta olisi kaiken järjen mukaan voinut odottaa. Kyseessä ei ole onnistuneen alkuperäisteoksen jälkihöyryissä tehty rahastus, vaan yllättävänkin tasokas lisäluku Sheridanin luomassa raadollisessa tarinassa.