Shoot 'Em Up valkokangas

Shoot ’Em Upissa ei tuhlata aikaa. Herra Smith istuu bussipysäkillä, kun ohitse kävelee raskaana oleva nainen. Häntä seuraa mies, joka aikoo tappaa naisen. Smith kiroaa ja vastentahtoisesti lähtee estämään miestä. Noin kymmentä minuuttia myöhemmin vauva on syntynyt – napanuora on katkaistu luodilla – ja useampi paha jätkä on ammuttu seulaksi eri tavoin. Loppuelokuvan ajan ammutaan kymmeniä kasvottomia vihollisia seulaksi ja selvitetään vauvan alkuperää.

Michael Davisin ohjaama elokuva on asenteeltaan mustavalkoisempi kuin Sin City. Davisin tarkoituksena oli tehdä amerikkalainen John Woo -elokuva, ja hän on osittain onnistunutkin. Killerin ja Hard Boiledin tapaiset Woo-elokuvat ovat toimintaklassikkoja, joten esikuvat ovat kohdillaan. Shoot ’Em Upin toimintakohtaukset ovatkin upeasti ja energisesti toteutettuja. Niiden ympärille rakennettu elokuva vain ei pääse samalle tasolle.

Tekijät ovat luultavasti ymmärtäneet tämän, sillä Shoot ’Em Up ei sorru samaan kuin esimerkiksi alkuvuodesta ilmestynyt Smokin’ Aces, jossa onneton juoni nostettiin jalustalle ja yhdentekeviä hahmoja oli liikaa. Hyvä vertailukohta on viiden vuoden takainen Transporter, jossa myös tajuttiin keskittyä siihen mitä osataan, eikä lähdetty pöhöttämään juonta ja venyttämään pituutta turhaan. Siihen verrattuna Shoot’ Em Up tosin vetää aivan kaiken överiksi ja tihkuu lakonista ja mustaa huumoria. En tiedä voiko tätä sanoa suoranaiseksi parodiaksi, sillä genre muutenkin on täynnä liioittelua ja lapsellisuuksia.

Elokuvaan on hankittu sopivia tekijöitä. Sen on kuvannut Peter Pau, joka toimi kuvaajana myös Killerissä. Pelkkää Woo-kopiointia ei elokuva kuitenkaan ole, vaikka hidastuksia käytetäänkin ja miehet pitävät pattitilanteessa aseita toistensa kurkuilla. Pääosia esittävät Clive Owen ja Paul Giamatti, kumpikin taitavia näyttelijöitä. Pitkälti heidän vastuullaan on huumorin ja koko elokuvan toimivuus.

Shoot ’Em Upia pitää videopelinä, jota ei pääse itse pelaamaan. Tämän elokuvan katselu on tosin hauskempaa kuin kaverin pelaamisen katseleminen, mutta asetelmiltaan ja toteutukseltaan Shoot ’Em Up lähestyy videopeliä. Nimikin on napattu peligenreltä. Hauska yhteensattuma on, että John Woo ohjasi tänä vuonna henkisen jatko-osan Hard Boiledille – videopelin muodossa. Teknologian kehittyessä mikään ei estä pelien ja elokuvien lähentymistä ainakin jossain määrin ja joissain genreissä.

Siinä missä peleissä pääsee itse olemaan aktiivinen toimija, elokuvissa ei ole mahdollisuutta vaikuttaa ruudun tapahtumiin. Siitä syystä verenvuodatus ei ole mikään positiivinen itseisarvo tai millään tavalla viihdyttävää katseltavaa itsessään. 1970-luvulla Sam Peckinpah mietti tosissaan elokuviensa väkivallan vaikutusta yleisöön. Peckinpah halusi näyttää tyylittelyn kautta väkivallan pelottavan lopputuloksen ja kauhistui, kun yleisö piti väkivallasta itsestään.

Shoot ’Em Up on kaukana Peckinpah’sta. Sen väkivalta on äärimmäisen epärealistista eikä siinä ole mitään ajatuksia herättävää. Elokuva on toteutettu niin energisesti ja itsetietoisesti, että se on paikoitellen lähellä Chuck Jonesin animaatiota. Elokuvassa kuultavat Väiski Vemmelsääri -sitaatit eivät varmastikaan ole sattumaa.

Koska elokuvaa ei voi ottaa vakavasti millään tasolla, on outoa, että tekijät ovat katsoneet tarpeelliseksi sijoittaa tarinaan kannanoton aselakien tiukentamisen puolesta. Tekopyhää tai ei, täysin turhaa ainakin. Shoot ’Em Up on aikuisille tehty lasten elokuva, jossa on pelkkää pintaa ja kiiltoa. Se on kuitenkin toteutettu niin mielettömästi, että se voittaa puolelleen.