She’s Funny That Way valkokangas

Elokuva-alan monitekijä Peter Bogdanovich puski pinnalle yhtenä Uuden Hollywoodin tekijälupauksista 1970-luvulla. Studiokauden taantumasta noussut nuori ohjaajasukupolvi haastoi perinteiset käsitykset yhdysvaltalaisesta elokuvasta. Kapinahenki näkyi seksuaalisuuden ja väkivallan suoraviivaisempana kuvauksena sekä kriittisinä huomioina oman maansa historiaa ja politiikkaa kohtaan.

Tämän murroksen keskellä Bogdanovich oli eräänlainen outolintu. Hänen ohjauksensa olivat ennen kaikkea retrospektiivisesti suuntautuneita ja sisälsivät kunnianosoituksia menneelle Hollywoodille. Näistä peräjälkeen tulleet Viimeinen elokuva (1971), Ottaaks’ päähän (1972) ja Paperikuu (1973) nousivat arvostelu- ja yleisömenestyksiksi. Tämän jälkeen sarja kuitenkin jatkui kolmen filmatisoinnin flopilla, mikä hyydytti miehen lupaavan ohjausuran. Hiljalleen Uuden Hollywoodin kuihtuessa myös Bogdanovich siirtyi elokuvantekijänä taka-alalle.

1990-luvulta eteenpäin ohjauksia tuli harvakseltaan ja vuosituhannen vaihteen myötä ne hyytyivät käytännössä kokonaan. Bogdanovichin viimeisimmästä ohjaustyöstä on ehtinyt näihin päiviin mennessä kulua neljätoista vuotta. Lähes yhtä pitkän ajan pyöri käsikirjoituksen ja tuotannon eri vaiheissa She’s Funny That Way, joka ikävä kyllä osoittaa, että tauko ei ole palauttanut maestroa loistoonsa. Rönsyilevä ihmissuhdefarssi on yksi ohjaajansa heikoimmista elokuvista.

Puhelintyttönä työskentelevä Isabella (Imogen Poots) unelmoi urasta näyttelijänä. Kun nuori nainen saa asiakkaaltaan, teatteriohjaaja Arnold Albertsonilta (Owen Wilson), suuren summan rahaa, hän päättää lähteä tavoittelemaan haaveammattiaan. Pian kutsu kuuluu koe-esiintymiseen Broadwaylle valmisteltavaan näytelmään. Isabellan yllätykseksi näytelmän ohjaaja on itse Arnold Albertson, ja päärooleissa Isabellan lisäksi on miehen vaimo Delta (Kathryn Hahn) sekä irtosuhteesta tietävä brittinäyttelijä Seth Gilbert (Rhys Ifans).

Bogdanovichin tyylin mukaisesti She’s Funny That Wayn katse on kaihoisasti menneessä. Ernst Lubitschin ohjauksille vienosti kumartava teos nyrpistää nenäänsä räävittömille nykynauratuksille ja pyrkii palauttamaan takaisin screwball-komedioiden tiheätahtisen dialogin ja farssimaisen juonen.

Sävy on kuitenkin postmodernin itsetietoinen. Bogdanovich nähtävästi epäilee, että farssikomedian uskottavuus olisi nykykatsojalle liikaa sulateltavaksi, joten farssin uskottavuutta perustellaan korostamalla elokuvan fiktiivistä luonnetta. Alleviivaus tapahtuu jo alkuteksteissä, kun elokuva lainaa Mark Twainin sanoja totuuden ja tarinan välisestä suhteesta.

Uskottavuus on kuitenkin elokuvan vähäisin ongelma. Lajityypin absurdiuden ja juonenkäänteiden mielettömyyden kyllä ostaa, jos vain siitä onnistutaan jalostamaan toimivaa komediaa. Ottaaks’ päähän osoitti, että Bogdanovichilla on kyky repiä mestaritason huumoria umpisolmuun kietoutuvasta suhdesekoilusta. Toisaalta tällöin käytössä olikin Barbra Streisandin ja Ryan O’Nealin kaltaisia kykyjä sekä loistava käsikirjoitustiimi. She’s Funny That Way kaatuu juuri vetovoimattomaan ensembleen ja heikkoon dialogiin.

Tahattomiin lipsahduksiin ja väärinymmärryksiin perustuvasta sanailusta uupuu terävyys ja nokkeluus. Alkupuolella tapahtuva perinteinen puhelinsekoilu herättää vaimeita hymähdyksiä, mutta tämän jälkeen matka on jyrkkää alamäkeä. Turboahdetun dialogin tarjotessa lähinnä kasan hutilyöntejä alkaa levoton lässytys nopeasti tuntua kerrontaa sekoittavalta painotaakalta.

Osittain vika on myös roolituksessa. Piikikäs sanailu vaatii ajoitusta ja rytmiä, johon näyttelijät eivät selvästi pysty vastaamaan. Farssimaisiin juonenkäänteisiin heittäytyminenkin on kokolailla laiskaa ja innotonta. Absurdiuden terävin piikki jää saavuttamatta, vaikka kerronta eteneekin oikeaoppisesti tempoa kasvattaen.

Ohjaajan rakkaus klassista komediaa kohtaan on epäilemättä aitoa, mutta intohimo ei välity valkokankaalle vähäisimmissäkään määrin. Elokuva holhoaa katsojaa väärissä paikoissa eikä kiinnitä huomiota omaan toimivuutensa. Näyttää epäilyttävästi siltä, että veteraanitekijän vuosikymmenen takaiset sulat hatussa ovat enää vain muistoja menneestä.