Sherlock Holmes valkokangas

On kyllä jännä konsepti, kun Madonnan exä, väkivaltaviihteestä tykkäävä Guy Ritchie menee ohjaamaan uuden Sherlock Holmesin, jossa nimiroolia näyttelee mainio, joskin viime vuosina huume- ja seksisekoiluissa marinoitunut luonnenäyttelijä Robert Downey Jr. Sekavin tuntein elokuvateatteriin mennään, melko hätkähtämättömänä sieltä ulos tullaan.

Holmes ja John Watson (Jude Law) kutsutaan 1800-luvun lopun Lontoossa hätiin, kun mustaa magiaa harrastava lordi Blackwood (Mark Strong) murhailee nuoria neitoja. Blackwood vangitaan ja saa hirttotuomion, mutta eipä niin vain suostu keskuudestamme poistumaan. Salapoliisipuuhiin sotkeutuu vielä Holmesin vanha tuttu Irene Adler (Rachel McAdams), lähes yhtä nokkela koheltaja kuin Holmes itse ja jolla on omat motiivinsa pelissä. Arthur Conan Doyle ei tällaista Holmes-tarinaa kirjoittanut, vaan tämä on elokuvan käsikirjoittajien luoma mysteeri, jossa vain henkilöt ovat Doylelta.

Sherlock Holmeshan on hahmona melkoinen antisankari; sosiaalisesti vieraantunut ja kokaiinia tylsistykseensä sniffaava eksentrikko, jonka aivoituksista ei Watsonkaan aina ota selvää. Samalla Holmes on huipputarkka ja -nokkela salapoliisi, kemiantuntija, jolta ei jää pieninkään yksityiskohta huomaamatta. Onpa hän myös taitava nyrkkeilijä. Watson taas on säyseä ja suoraselkäisempi sotasankari, joka seurailee Holmesia, vaikka tässä tarinassa yrittääkin tehdä irtiottoa uuden kihlattunsa kanssa.

Tähän konfliktiin elokuvan henkilökuvaus melkoisesti keskittyy. Holmes on mustasukkainen, kun Watson viettää aikaansa morsionsa kanssa ja on aikeissa muuttaa tämän kanssa yhteen. Jättäen siis Holmesin ypöyksin tämän ja Watsonin yhteiseen kotiin! Watson tuskailee Holmesin tahdittomuuden ja aika oudon näköisen Maryn välillä pystymättä kuitenkaan vastustamaan mysteerien ratkaisunhajuista maailmaa.

Toinen puoli elokuvasta onkin sitten silkkaa toimintaa. Siihen Ritchie on kovin ihastunut, ja hän toistaa samoja tyylimaneereja kuin aiemmissakin elokuvissaan, muun muassa Snatchissa. Irenen ja Holmesin jännitteinen kilpailusuhde on hengetöntä yritystä luoda Holmesille tarpeeton heteroviitekehys. Mark Strongin näyttelijäntaidot menevät yksioikoisena synkkis-Blackwoodina hukkaan, toisin kuin vavisuttavassa BBC:n väkivaltadraamassa Falling Apart.

Ritchien nihilistinen tapa oikeuttaa väkivalta huumorin kautta on Holmesissakin läsnä, mutta K13-ikäraja tekee siitä siistiä ja salonkikelpoista. Yhtä kaikki, yksityiskohdilla ja teurasjätteilläkin päästään mässäilemään. Kuvaus ja musiikki ovat mukavaa, mutta kokonaisuus jää toiminnalliseksi viihteeksi, jossa ei ole mitään mikä nostaisi elokuvan perusjauhannasta kiinnostavien joukkoon.

Kaikesta huolimatta on ilo nähdä Robert Downey Jr. Sherlock Holmesina. Downey tekee roolin mainiosti, ja kyllähän tuollainen freak of nature -hahmo hänelle vain sopii. Curtis Hansonin Wonder Boysissa Downey esitti herkullisesti itselleen sopivaa transvestiiteista ja nuorista pojista pitävää kustannustoimittajaa. Ehkä Holmesista tulee jatko-osan/-osien myötä hänen uusi tavaramerkkinsä.